Leena Krohn: Unelmakuolema

Leena Krohn ei ole minulle mikään uusi tuttavuus, sillä luin jo joskus 2000-luvun alussa hänen nuorille suunnatun pikkuruisen läpyskänsä Sfinksi vai robotti. Kirja oli kummallinen kokoelma surrealistisia pienoisnovelleja, ja minuun tekivät vaikutuksen sen monet näppärästi ilmaistut aforismit, ja kummastusta herättivät alkeellisella 3D-renderöinnillä toteutetut kuvitukset. Äitini rakkaudesta Tainaronia kohtaan olen ollut tietoinen vuosikausia. Kesti kuitenkin herramme vuoteen 2017 ennen kuin tulin itse lainanneeksi Tainaronin hänen kirjahyllystään ja lukeneeksi sen.

Nyt kuitenkin tarkastelen Krohnin uudempaa (2004) kirjaa, Unelmakuolemaa. Kuten muutkin Krohnin kirjat, joita olen lukenut, Unelmakuolema venyttää romaanin ja novellikokoelman välistä rajaa. Krohn sitoutuu kirjan ajaksi tiettyihin henkilöhahmoihin ja tiettyyn konseptiin, mutta ei varsinaisesti kerro kirjan mittaista tarinaa, vaan kerää yhteen monin tavoin toisiinsa sidottuja pätkiä. Niille on annettu nimet eikä niitä ole numeroitu, ja kirjan lopussa on sisällysluettelo, mikä saa teoksen tuntumaan novellikokoelmalta, ja tosiaan jokaisen “luvun” sisällä on oma viestinsä ja teemansa, mutta kuitenkaan niitä ei voi lukea toisistaan irrallaan tai väärässä järjestyksessä – tai jos niin yrittää tehdä, jää suhteellisen oleellista informaatiota ymmärtämättä.

Genreltäänkin Unelmakuolemaa on vaikea asettaa lokeroon. Yksinkertaisesti voisi sanoa, että se on kirjallisuutta. Jos haluaa ruveta lähemmin kuvailemaan, niin lähimpänä se on dystopiakuvausta (George Orwell) tai maagista realismia (Gabriel García Márquez). Oikeastaan kirja on filosofista pohdintaa proosan muotoon puettuna – mikäli näin kaunista ja epänarratiivista kielenkäyttöä sopii ensinkään kutsua proosaksi. Leena Krohnilla on miellyttävä tapa asettaa kieli tarinan edelle: vähemmän merkitystä on sillä, mitä sanotaan ja miten se liittyy ympäröivään kontekstiin, kuin sillä, miten se sanotaan, miltä se kuulostaa ja mikä tunnetila sanomisista välittyy. Krohnin tekstiin voisi lisätä vähän rivinvaihtoja ja runo olisi valmis. Kas näin:

“Ikivanha kivi

ikivihreä sammal.

Mikä levollisuus, mikä vaiteliaisuus.

Nara ajatteli, kuinka hän

liikkuisi hitaasti ja matalana

levittäisi rauhaansa maata ja kalliota pitkin

kiveltä toiselle hiipien.

Rajattomassa yhteisymmärryksessä

kivet ja hän, sammal.

Niiden kovuus

hänen vaippansa tuuheus.

Aikaa olisi loputtomasti

mitään muuta ei tarvittaisi.

Monen monta Brahman päivää ja yötä.”

Kirjan aiheena on kuolema. Sitä käsitellään tulevaisuuden silmin: miten ihmiset suhtautuvat kuolemaan tulevaisuudessa? Krohn on havainnut joitain nykyajan ilmiöitä ja trendejä ja kirjoittaa kauhukuvia, joihin nuo trendit saattaisivat johtaa. Vaikkei Krohn varmaan ihan suoraan usko kaikkien Unelmakuoleman ennustusten olevan realistisia, niistä välittyy tietynlainen maailman mielentila, jota kohti kyllä voidaan hyvinkin olla menossa.

Kirjan nimi viittaa instituuttiin, joka myy luksuskuolemia niitä haluaville. Unelmakuolemassa saavat levon ihmiset, jotka syystä tai toisesta eivät enää halua elää, siis eutanasiaa tavallaan – mutta mikä tahansa ei kelpaa syyksi. Kuoleman tuovaa daymaa ei myönnetä alle 25-vuotiaille, eikä juopoille, narkomaaneille tai mielenterveyspotilaille. Vapaaehtoista kuolemaa havittelevia on paljon, ja kirjan luvuissa käsitellään monta yksittäistapausta – unelmakuolemaa hakevan kun täytyy seulonnassa kertoa taustansa ja syynsä. Kuolinhetkensä ja -tapansa päättämistä pidetään yksilönvapauden elinehtona: “Jos kerran ihminen voi valita hammastahnansa kolmestakymmenestäkuudesta eri merkistä, olisihan kohtuutonta, jos hän ei voisi itse valita omaa lähtöhetkeään, sen paikkaa ja tapaa.”

Unelmakuoleman lisäksi nimeämättömässä kaupungissa, johon kirja sijoittuu (ja tuon kaupungin todellisuudessa vilahtaa muuten tainaronilaisia tuontituotteita, mikä sitoo Krohnin tuotantoa yhteen yhdeksi universumiksi), toimii toinenkin yritys – Posterus eli Pakastamo, jossa kuolemaa kammoksuvat saavat maksaa syväjäädyttämisestään siinä toivossa, että heidät tulevaisuudessa teknologian kehittyessä herätetään henkiin. Tällaista toimintaahan harrastetaan jo nykyään.

Päähenkilö on nukutuslääkäri Lucia, ja kirjan keskeinen teema on Lucian tasapainoilu näiden kahden instituutin välillä. Hän on töissä kummassakin, mikä voidaan nähdä varsin ristiriitaisena, kun toisessa paikassa hänen työnään on lähettää ihmisiä ennenaikaiseen kuolemaan ja toisessa pelastaa heitä kuolemalta, mutta kumpikin on hänelle vain työpaikka, ja tekeväthän muutkin ihmiset töitä, jotka eivät välttämättä ole yhteensopivia heidän omien näkemystensä kanssa. Lucia käy töissä myös sairaalassa, missä hän työskentelee koomapotilaiden parissa. Unelmakuolemassa hän haastattelee asiakkaita selvittääkseen, soveltuvatko he instituutin asiakasprofiiliin, ja esimiehiltään salaa yrittää suostutella heitä luopumaan aikeistaan ja jatkamaan elämistä, mutta yleensä asiakkaita on turha yrittää käännyttää, niin epätoivoissaan he ovat. Pakastamossa Lucia saa kuunnella paikan omistajan jatkuvia mainospuheita kuoleman voittamisesta. Sairaalassa hän suree koomaan vaipunutta murrosikäistä tyttöä, ja miettii, mahtaako tytöllä olla ruumiin ulkopuolinen sielu: “Kenties tyttö oli siirtynyt toiselle näköalapaikalle nyt kun hänen ruumiinsa oli kuin suljettu ja pimeä talo. Siinä säilyi vielä asutun huoneen lämpö, mutta sekin oli vähä vähältä haihtumassa. Ehkäpä tytön minuus oli yhä tallella, vain kulkenut kauas entisestä asumuksesta? Jospa olikin niin, että vain vuorovaikutus oli loppunut? Mutta eihän se ollut ‘vain’. Sehän oli kaikki, kaikki!” Kuolema askarruttaa, ja kaikesta Unelmakuoleman ja Pakastamon tarjoamasta näennäisestä kontrollista huolimatta ihmiset voivat vain arvailla kuoleman luonnetta.

Krohnille tyypillisesti myös hyönteisillä on osuutensa tarinassa. Koomatytön herättämiseen Lucia kaipaa Kalevalan mehiläistä, joka “lensi Lemminkäisen äidin pyynnöstä hakemaan Luojan kellarista ylösnousemuksen mettä”. Tuon mehiläisen sijasta kaupunkiin ilmestyy “talvikimalainen”, surraava valo, jonka monet ihmiset vannovat nähneensä. Kimalaiseen liittyy monia teorioita: onko se armeijan kehittämä vakoilijarobotti, terroristien myrkkyjä levittävä ase, ulkoavaruuden olento, vai ainoastaan tuntematon hyönteislaji? “Kaupunkiin oli syntynyt jopa kultti, joka palvoi tätä pientä kummajaista. Se oli heille jumalten sanansaattaja, lähettiläs taivasten valtakunnasta.” Kimalaisen luonnetta ei lopulta koskaan selvitetä, mutta Luciakin kirjan lopussa näkee sen vilaukselta, jolloin sitä kuvaillaan sanoilla “Tietoisuuden hiukkanen” ja “Kipene ymmärrystä.”

Kaupungissa alkaa toimia myös Tuhatjalkaisina tai Anonyymeina Automaaneina tunnettu nuorison kapinallisverkosto. Johtajansa Bertin kannustamina he pyrkivät tekemään kaikki työt mahdollisimman huonosti, jolloin Luciakin huomaa ravintoloiden tason laskeneen. Tämä maanalainen liikehdintä koituu joillekin nuorille turmiolliseksi, sillä he eivät ymmärrä olevansa vain rattaita heistä välittämättömässä koneistossa, jonka tehtävä on tuhota korruptoitunut yhteiskunta, ja kun heistä ei ole enää hyötyä Bertin tavoitteille, heidät hylätään Unelmakuolemaa hakemaan. Tässä kritisoidaan selvästi anarkisteja ja äärivasemmistolaisia liikkeitä: näytetään, että korruptoituneen yhteiskunnan vastapuolikaan ei ole sen parempi, ja anarkismi on vain vandalismia. Totuutta, oikeutta ja muutosta on turha etsiä.

Tällainen kyynisyys leimaa koko kirjaa. Tulevaisuus on moraaliton, välinpitämätön, nihilistinen ja yli-individualistinen. Lucia tarkastelee maailman menoa alistuneena. Hän ei hyväksy yhteiskuntansa suuntaa mutta on kuitenkin osa tuota yhteiskuntaa, kykenemätön muuttamaan asioita tai oikeastaan edes ottamaan niihin kantaa. Hän on itsekin kurjan maailman kurja osanen, joka kantaa häpeällistä salaisuutta: teinityttönä hän lakkasi näyttelemästä Lucian päivänä pyhimystytön osaa, koska häntä painoi tieto seksisuhteestaan 50-vuotiaan kemianopettajansa kanssa. Tuo ristiriita pyhän ja alhaisen välillä kuvaa hyvin kirjan pessimististä näkemystä siitä, miten hyvyys ja kauneus on yleensä pelkkää hämäystä.

Pahiten asiat ovat muuttuneet taiteen saralla. Käsitetaiteilija Käki luo seuraavanlaisen videoinstallaation: “Videon päähenkilö oli vanha prostituoitu itäiseltä maalta. Käsitetaiteilija Käki oli etukäteen järjestetyssä lehdistötilaisuudessa kertonut, että nainen oli potenut sekä pahaksi päässyttä hepatiittia että loppuvaiheessaan olevaa aidsia. Vaikka se ei ollutkaan taideteoksen päätavoite, taiteilija tuli taidettaan tehdessään myös vapauttaneeksi naisen tämän pitkällisistä kärsimyksistä. Se tapahtui potkaisemalla naista anaaliaktin jälkeen 6-7 kertaa raudoitetulla kengällä ohimoon, leukaan ja rintaan. Sen jälkeen taiteilija käytti edellisenä päivänä hankkimaansa kirurgin veistä taltioidakseen naisesta pari mehevintä osaa. Osan hän pakasti, osan käristi teflon-pannulla puna- ja valkosipulin kera ja söi. Palanpainikkeeksi taiteilija nautti Budweiseria. […] Käki ilmoitti haluavansa teoksellaan saada ihmiset pohdiskelemaan, kuinka naisia käytetään häikäilemättä hyväksi vain miesten mielihaluja tyydyttämään. Hänen videonsa, joka esitti väkivaltaa ja kannibalismia – ei siis tosiaankaan ollut sitä, kuten jotkut maallikot saattoivat naiiviudessaan erehtyä kuvittelemaan – oli saarna nykyisiä elintapoja ja kulutustottumuksia, markkinaliberalismia ja kapitalismia vastaan.” Kun tällainen taide on suosittua, perinteinen taidemaalari hakeutuu elämään kyllästyneenä Unelmakuolemaan.

On myös taiteilijoiden bakkanaali, jossa kirjaimellisesti palvotaan Shub-Niggurathia (kyllä, tuo H.P. Lovecraftin musta jumala mainitaan nimeltä) harjoittamalla kannibalismia ja ryhmäseksiä. Tuossa kohtauksessa nuori Nara näkee ruumiiden joukossa oman edesmenneen äitinsä, näkynä joka ei voi olla todellinen mutta järkyttää silti häntä syvästi. Nara toimii tarinassa eräänlaisena moraalisena kiintopisteenä lukijalle – ei siksi, että hänellä olisi vahva etiikan taju tai että hänen aivoituksensa sopisivat paremmin yhteen meidän maailmamme kuin Unelmakuoleman dystopian kanssa, vaan siksi, että hän on irrallaan kirjan kuvaamasta yhteiskunnasta ja oikeastaan koko ihmiskunnasta. Hän ei ole osa ihmiskunnan marssia turmelukseen. Nara kiinnostuu itämaisesta filosofiasta ja haluaisi seuraavassa elämässään olla kasvi (mitä yllä lainaamani, runoksi jäsentelemäni pätkä kuvaa), tai kaikkein mieluiten ei mitään, mikäli sellainen vaihtoehto olisi. Niin Nara sanoutuu irti koko maailmasta. Nara myös pohtii aaveita: sanontaa, että kun kaksi ihmistä tapaa, on läsnä kahdeksan aavetta. Ne ovat kummankin ihmisen käsitys itsestään ja toisistaan sekä käsitykset siitä, millaisena toinen näkee itsen. “– Sitä helposti kuvittelee, että aaveet ovat silmälle näkymättömiä tai ainakin läpikuultavia, kun taas ihmiset ovat jotain tavattoman konkreettista, lihaa ja verta. Mutta ei todellisuus ole konkretiaa eikä materiaa. Todellisuus syntyy ja elää ihmismielissä, ja juuri mieliin aaveet vaikuttavat. Kun niiden lukumäärä ja vahvuus kasvaa, käy yhä vaikeammaksi nähdä ihmistä aaveilta.” Tällaisia pohdintoja ihmismielen ja todellisuuden suhteesta, minäkuvan ja tietoisuuden luonteesta Krohn esittää muissakin kirjoissaan. Hän on erittäin kiinnostunut erittäin kiinnostavasta aiheesta: olemmeko me ajatuksemme ja muistomme, aivomme vai jotain muuta? Varsinkin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia käsittelee tätä teemaa, Unelmakuolema on vähemmän filosofinen ja enemmän surumielinen. Kuolema tulee, se on varmaa, ja ihmiskunnan rappio on myös varmaa. Mutta rappionkin keskellä on ajattelijoita, uneksijoita ja ymmärtäjiä. Uskon talvikimalaisen “ymmärryksen kipenen” kuvaavan juuri tuota pientä valoa pimeydessä, yhtä pohdiskelevaa ihmistä keskellä laumaa hysteerisinä kuolemaa pakenevia lapsenmielisiä.

Unelmakuolema ei ole kovin miellyttävä lukukokemus sen pessimismin ja hajanaisuuden vuoksi, mutta teksti on kamaluutensa keskelläkin erinomaisen kaunista – kansilehden mainoshuomio “älykäs pohdiskelu, pureva tyyli, vaivihkainen huumori ja kuulas kieli” osuu minusta juuri nappiin. Minussa kirja herätti juuri ne tunteet, joihin luulen Krohnin tähdänneen: pelkoa ja turhautumista ihmisen heikkoutta kohtaan sekä nöyrää alistumista kuoleman edessä. Krohn ei varsinaisesti moralisoi tai heristä sormeaan, hän vain havainnoi, ja kuten Lucia kokee olevansa osa maailman kurjuutta, lukijakin löytää itsestään sen rumuuden, joka Unelmakuoleman maailmaa leimaa. Osansa saa jopa feministinen/LGBT-liikehdintä, kun Nara kuulee tyttöystävänsä käyvän seminaarilla “Heteroseksuaalisuus kirjallisuudessa ja sen kritiikki”. Nara alkaa nauraa luullen sitä vitsiksi ja sanoo aiheen olevan turhan laaja. “– Eiköhän kannattaisi hiukan rajata aihetta kuitenkin? Esimerkiksi heteroseksuaalisuus kirjallisuudessa Kristuksen syntymän jälkeen tai Heteroseksuaalisuus kirjallisuudessa päiväntasaajasta pohjoiseen. – Arvasin, ettet sinä tästä mitään ymmärrä. Me tutkimme heteronormatiivisuuden rakentamista ja purkamista queer- ja feministisistä näkökulmista, Nea sanoi kylmästi.” Välillä kyllä kirjan ikä on jo havaittavissa, esimerkiksi 2004-vuonna ajankohtaiselta tuntuneessa T-paidassa “Iraq first, then France”. Tämä on jo osittain vanhentunutta tulevaisuutta.

Sellainen omituinen piirre on vielä mainittava, että kirja ei olekaan kokonaan Leena Krohnin kirjoittama, vaan hän on sisällyttänyt siihen otteita isoisänsä Leopoldin unipäiväkirjasta. Kirjan sisällä ne esitetään Lucian esi-isän unipäiväkirjan merkintöinä, joita Lucia unettomina öinä lukee. Ne ovatkin mielenkiintoinen katsaus 30-luvun pohjoismaalaisen miehen psyykeen, vaikka tuntuvat kirjan kontekstissa turhilta. Leopoldin aivoitukset ja hänen itse tekemänsä tulkinnat unista ovat aika villiä tavaraa.

Lainaukset: Leena Krohn. Unelmakuolema. Teos 2004.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s