Ursula K. Le Guin: Tehanu

Miksi nyt tänä päivänä arvostelen tämän nuoruudenklassikon, arvostetun Maameri-sarjan neljännen osan, jonka sukupolveni fantasiafanit nappasivat yksissä tuumin kirjastojensa fantasiaosastoilta? Siksi, että minä luin sen ensimmäistä kertaa viime vuonna. Toki minäkin 90-luvulla pidin Maameren tarinoista ja varsinkin Atuanin holvihaudoista, ehkä siksi, että sen alkulehdelle oli piirretty mielikuvitusta kutkuttava kaavio mutkittelevasta, valaisemattomasta labyrintista täynnä haaroja, kaarteita ja umpikujia. Tarinassa aivopesty tyttö vaeltaa labyrintissa sen ylipapittarena, sitä asuttavien pimeyden voimien äänenä ja astiana, kunnes hänelle annetaan mahdollisuus valita toisenlainen elämä. Ehkä tuohon aikaan Maameren nyanssit olivat kuitenkin liikaa esimurrosikäisille aivoilleni, ja sarja jäi minulta kesken.

Viime aikoina tajusin yleissivistykseeni jääneen hirvittävän aukon, ja luin kokonaisuudessaan trilogian ja sen jatko-osan Tehanun, pitäen kirjojen välissä soveliaat sulattelemistauot. Labyrintin lisäksi muistin nuoruudestani kirjoista lähinnä sen, että äitinikin oli suositellut Maamerta minulle kuultuaan sen olevan ympäristötietoista fantasiaa (vartuin varsin vihreässä perheessä). Voisi siis sanoa että tämä sarja tuli minulle kunnolla tutuksi vasta nyt aikuisiällä. Jotkut pitävät Maameren tarinoita lasten- tai nuortensarjana sen lähes naivistisen yksinkertaisuuden vuoksi, ja lapsille ja nuorille se toki soveltuu, mutta minusta sen tapahtumien yksinkertaisuus ja helposti ymmärrettävä kieliasu ovat vain hämäystä, ja niiden taakse kätkeytyy niin runollista myytinrakennusta kuin poliittista valveutuneisuutta.

Tehanu on tavallaan sarjan viimeinen ja ulkopuolinen osa. Maameren tarinat oli alunperin trilogia, jonka osat julkaistiin vuosina 1968-1972, ja sen jokainen osa kertoo itsenäisen tarinan uudella päähenkilöllä. Tarinat liittyvät yhteen yhden henkilön, Varpushaukka-nimisen velhon kautta, jonka seikkailut saavuttavat legendaariset mittasuhteet. Kolmas osa, Kaukaisin ranta, loppuu tavalla, joka ei vastaa kaikkiin kysymyksiin mutta päättää Varpushaukan tarinan tyydyttävästi ja mieleenjäävästi. Niinpä on aika iso yllätys, että kahdeksantoista vuotta myöhemmin Le Guin palasi aiheeseen ja kirjoitti Tehanun (1990), joka jatkuu aika lailla suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Vähän kuin Pappa Tolkien olisi 70-luvulla kirjoittanut teoksen, jossa Frodon laiva saapuu Tol Eressëaan ja hobitti polttelee siellä piippuaan ja rupeaa paimentamaan vuohia. Sanomana on, että elämä jatkaa kulkuaan eikä mikään koskaan oikeasti lopu. Tehanun jälkeenkin Le Guin julkaisi Maameren tarinoita lisää 2000-luvun alussa, mutta niihin en ole vielä ehtinyt. Tehanusta samoin kuin muistakin Maameren tarinoista on WSOY:n julkaisema Kistiina Rikmanin suomennos, joka lienee useimmille nuoruudesta tuttu, mutta minä luin tällä kertaa kirjat englanniksi ja niinpä sitaatitkin ovat englanniksi.

Tehanu on häkellyttävä lukukokemus. Le Guin on ennenkin keskittynyt kirjoissaan arkiseen, ne ovat ruohonjuuritason fantasiaa, jossa isojen seikkailujen ohella kerrotaan vuodenaikojen vaikutuksesta pikkukylien elämään ja vanhusten hiljaisesta viisaudesta. Tehanu kuitenkin jättää seikkailut kokonaan taakseen. Varpushaukka on eläkkeellä. Nyt seurataan Atuanin holvihaudoista tuttua Tenaria, tyttöä, joka valitsi labyrintin ulkopuolisen maailman ja opettelee nyt elämään pimeydestä vapaana. Hän asuu syrjäisellä Gontin saarella, missä hän on ulkopuolinen vaalean tukkansa ja ihonsa vuoksi, mutta mistä hän kuitenkin löysi itselleen miehen – maanviljelijän, jolle hän synnytti kaksi lasta. Vuodet ovat kuluneet, aviomies menehtynyt ja lapset muuttaneet pois kotoa. Tenar elää yksinkertaista maalaislesken elämää, eivätkä paikalliset kyläläiset ole koskaan kuulleetkaan seikkailuista, jotka hän on kokenut ja jotka ovat ravistelleet maailman järjestystä.

Tehanussa puhutaan paljon naisen roolista. Gontilla työt jakautuvat miesten ja naisten töihin, mutta leskirouvan täytyy hoitaa yksin molemmat. Sen sijaan että tällaista naista kunnioitettaisiin, häntä pidetään tehtävänsä täyttäneenä ja siksi turhana. Vähäosainen on myös Tenarin adoptoima pikkutyttö Therru, jonka vanhemmat jättivät heitteille ja joka pahoinpideltiin, raiskattiin ja pantiin tuleen, niin että hänen ruumiinsa on pahoin palanut. Hänen arpensa tarkoittavat, ettei hän voi koskaan herättää miesten kiinnostusta ja kantaa näille lapsia, eikä näin täyttää naisen tehtävää. Tenar säälii ja ymmärtää lasta, sillä he molemmat ovat hyödyttömiä naisia.

Maameren tarinoissa nimillä on suuri merkitys. Jokaisella on salainen tosinimi, ja tosinimillä on valtaa henkilöön. Tenaria kutsutaan käyttönimellä Goha, ja Therru on vielä niin pieni, ettei hänelle ole tosinimeä annettu. Saarella asuu yksi mies, joka pitää Tenaria arvossa, ja tämän merkkinä on se, että hän kutsuu tätä tämän tosinimellä: “But it was not by the names of the servant or the wife or the widow that [he] had called her.” Tämä mies on vanha velho Ogion, joka valitettavasti melkein heti kirjan alussa kuolee vanhuuteen, ja paljastaa Tenarille ennen kuolemaansa oman tosinimensä. Kun keskussaarilta tulee suuria velhoja pitämään Ogionille hautajaiset, Tenar juhlallisesti paljastaa heille Ogionin tosinimen, mutta koska Tenar on nainen, eivät velhot kuuntele häntä ja hänen pitää toistaa sanansa.

Maameren velhot osaavat Luomisen kielen, ja kukkien ja kivien ja kaikkien maailman asioiden kutsuminen niiden omalla nimellä tuolla kielellä merkitsee voimaa hallita noita asioita. Velhot ovat perinteisesti kaikki miehiä. Naiset, jotka harjoittavat taikuutta, ovat poppanaisia, parantajia, ennustajia, ja heidän magiansa perustuu yrtteihin ja illuusioihin eikä Luomisen kieleen. Sanonta kuuluu: “Weak as woman’s magic, wicked as woman’s magic.” Mutta asetelma kääntyy päälaelleen kun myyttien lohikäärme kantaa Varpushaukan saarelle ja luovuttaa tämän juuri Tenarin hoiviin. Lohikäärme, voiman ilmetty haltija, puhuu Tenarille Tosikieltä, ja Tenar vastaa samalla kielellä, sillä Ogion on hänelle sitä opettanut. Sen sijaan Varpushaukka on edellisen kirjan seikkailuissa menettänyt kaikki maagiset voimansa ja on nyt yhtä hyödytön kuin nainen, jonka mies on kuollut ja lapset muuttaneet pois kotoa – itse asiassa vielä hyödyttömämpi, sillä kuten noitatohtori Sammal-täti selittää, mies on oma itsensä ja velhouden tapauksessa tuo itseys merkitsee magiaa, ja magian poistuttua ei miehestä ole jäljellä kuin ontto kuori: “‘A man’s in his skin, see, like a nut in its shell.’ […] ‘ It’s hard and strong, that shell, and it’s all full of him. Full of grand man-meat, man-self. And that’s all. That’s all there is. It’s all him and nothing else, inside.’ Tenar pondered awhile and finally asked, ‘But if he’s a wizard –’ ‘Then it’s all his power, inside. His power’s himself, see. That’s how it is with him. And that’s all. When his power goes, he’s gone. Empty.’ […] ‘Nothing.’ ‘And a woman, then?’ ‘Oh, well, dearie, a woman’s a different thing entirely. Who knows where a woman begins and ends?'” Niinpä Varpushaukan täytyy löytää jotain muuta jolla täyttää tuo tyhjä kuori. Ennen velhonpäiviään, pikkupoikana, hän oli ollut vuohipaimen, ja vuohipaimeneksi hän nytkin ryhtyy, ja Tenar auttaa häntä parhaansa mukaan. Mutta jälleen Tenarin tehtävänä on olla miehen tukena, parivaljakon puoliskona, ja hänen vastuullaan on myös pieni ja avuton Therru-tyttö.

Lopulta Therru on kaiken avain. Hänessä kiteytyy naisen salattu voima: lopussa, kun voimiaan väärinkäyttävät maagit ottavat Tenarin ja Varpushaukan vangeiksi, Therru kutsuu lohikäärmeen ja pelastaa heidät. Hänellä on voima käyttää Tosikieltä kuten velhot, jotka tähän asti kaikki olivat miehiä, ja tuo kieli on hänen äidinkielensä kuten lohikäärmeillä – kukaan ei sitä opettanut hänelle. Voima on hänelle myötäsyntyinen. Ogion ennusti hänen merkityksensä. Miehilläkin on kyky tunnistaa naisten voima, kunhan heidät laitetaan kasvokkain sen kanssa. Samoin arkkimaagi Varpushaukkaa etsimään tulevat kuninkaan miehet yllättyvät saadessaan kuuluisaa Andradesin viiniä Tenarilta. Kätketty arvo paljastuu niille, jotka sitä osaavat etsiä. Ja kun kuningas itse tulee, hän ottaa Tenaria käsistä ja tarjoaa tälle omaa viiniään – joka on heikompaa kuin Tenarin tarjoilema Andradesin viini. Therrun voiman näkee ennalta myös Aivi-noita: “‘I don’t know what she is. […] I see you go about with her like she was any child, and I think, What are they? What’s the strength of that woman, […] to hold a fire by the hand, to spin thread with the whirlwind? […] I’ll give you my advice, mistress, free and feeless. It’s this: Beware. Beware her, the day she finds her strength!'” Therru rinnastetaan pelottavaan luonnonvoimaan, tuleen ja pyörremyrskyyn.

Velhoja johtaa Roken saarella asuva neuvosto, ja edellisen arkkimaagin lähdettyä uusi on saatava. Ainut vihje, joka neuvostolla on, kuuluu: “A woman on Gont.” Neuvosto tulkitsee tämän niin, että Gontin saarella on nainen, joka johtaa heidät uuden arkkimaaginsa luokse. Mutta lopussa totuus on, että arpinen ja hyljeksitty Therru on heidän etsimänsä suurin velho. Mutta hän ei lähde Rokelle johtamaan miesten maailmaa, vaan jää Gontille, ja lohikäärme lupaa tulla häntä jonain päivänä noutamaan. Therru nousee jo koko ihmisten maailman ulkopuolelle, ja hänen tosinimekseen paljastuu Tehanu, valkea tähti korkealla lännessä. Mutta onko Tehanun tehtävänä uudistaa miesten maailmaa vai olla olemassa inspiroivana esimerkkinä sen ulkopuolella? “‘If women had power, what would men be but women who can’t bear children?'” pohtii Varpushaukka, ehkä peloissaan naisvelhon mahdollisuudesta. Mitä Tehanu tulee tekemään, kirja ei kerro, mutta lohikäärme sanoo hänelle: “‘Thou hast work to do here.'”

Niinpä tarina koostuu pohdiskelusta, odottamisesta ja vaikenemisesta. Le Guin asettaa vastakkain teot ja tekoihin mukautumisen, ja valitsee näistä mukautumisen. Tämä on naisten tarina: aiemmin on kerrottu miesten tarinat, jotka sisältävät miekanheilutuksen, matkustamisen, tappamisen, etsimisen ja löytämisen. Tavallaan Tehanu kyllä allekirjoittaa vanhat sukupuoliroolit. Se etsii naisille voimaa siitä, mikä perinteisesti on nähty naisen alueena, ja antaa miesten pitää sen, mikä miehille kuuluu. Itse näen tämän mielekkäämpänä feminisminä kuin sellaisen, joka kieltää miesten ja naisten erot, ja monessa kohtaa Le Guin osoittaakin, miten miesten vahvuus on näennäistä ja tyhjää ja todellisuudessa sukupuolierot usein kääntyvät naisten eduksi.

Mielenkiintoinen seikka Maameren tarinoissa on myös henkilöiden ihonväri. Vaalea Tenar näkee muut henkilöt punanahkaisina, tummatukkaisina barbaareina ja sanoo heidän olevan “lännestä”, mikä vetää suorat yhtymäkohdat Amerikan alkuperäisasukkaisiin. Uskon, että Le Guin on inspiroitunut intiaanien kulttuurista ja mytologiasta ja halunnut kirjoittaa fantasiaa, jonka henkilöt eivät ole perinteisen keskiaikaiseurooppalaisia vaan edustavat vähemmistöä.

Voisi luulla, että velhoudesta ja seikkailuista kertovan kirjasarjan parhaat osat ovat ne, joissa velhoja ja seikkailuja esiintyy, eikä se, jossa seikkailut ovat takanapäin, velhot myyneet voimansa ja sankarit pakotettu elämään vuohipaimenina, mutta Le Guinilla on harvinaista malttia kääntää tarinan tylsät osat niiksi kaikken syvällisimmiksi ja mielenkiintoisimmiksi. Hänen muutkin kirjansa usein keskittyvät henkilöihin, jotka ovat vähän syrjässä tapahtumien keskiöstä, jotka eivät päältäpäin näytä paljoltakaan, mutta jotka ovat kuitenkin arkisuudessaan ja heikkoudessaan inhimillisempiä kuin monikaan suurtähti.

Lainaukset: Ursula Le Guin. The Earthsea Quartet. Puffin Books / Penguin Books 1993.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s