Maarit Leijon: Musta ruhtinas

Minulle Atorox-novellikilpailun 2017 paras anti oli Maarit Leijonin novelli Musta ruhtinas, joka julkaistiin Portissa 4/15. (Miksi vuoden 2016 parhaan kotimaisen spefinovellin tittelistä kilpailee novelli, joka julkaistiin vuonna 2015, ei kannata kysyä minulta.) Atorox-raatiin osallistuminen on hauskaa, koska sillä tavoin pääsee tutustumaan kotimaiseen spekulatiivisen fiktion kenttään tekemättä itse mitään työtä – muut viisaammat ovat jo hoitaneet novellien karsimisen, ja minä voin nauttia heidän työnsä hedelmät ja lukea ne parhaat pari-kolmekymmentä novellia. Olen osallistunut nyt kolmesti, ja joka kerta kärkeen on mahtunut niin science fictionia, korkeaa fantasiaa kuin kauhua ja vaikeasti määriteltäviä vaihtoehtohistoriaa/maagista realismia/kyberpunkia/steampunkia edustavia novelleja. Tämän monipuolisuuden vuoksi Atorox-ehdokkaiden lukeminen on kuin avaisi lahjapaketteja – koskaan ei tiedä tarkalleen, mitä saa.

Kuitenkin lahjapaketin muodosta voi päätellä jo jotain. Shimo Suntilalta on odotettavissa scifiaiheita ja huumoria, J.S. Meresmaalta vahvoja naishenkilöitä, Jussi Katajalalta mielikuvituksen lentoa, Osuuskumma-antologioiden novellit liittyvät johonkin tiettyyn aiheeseen (näitä on yleensä mukana muutamia, ja niinpä ehdokkaiden joukossa on 3 merirosvonovellia, tai 3 hevimetallinovellia, tai 3 steampunk-novellia) ja Portti-novellit ovat aina pitkiä ja kertovat jonkin polveilevan seikkailukertomuksen.

Musta ruhtinas on kyllä pitkä. Onko pitkä novelli etulyöntiasemassa lyhyeen nähden, koska siinä on aikaa paremmin kehitellä aihetta ja kunnolla kertoa tarina? Siitä on kyllä hyötyä, mutta pituuden mukana tulee vaikeuksiakin. Lyhyt novelli on tiivis paketti, helppo muistaa ja siinä saa yhden idean kerrottua tehokkaassa muodossa. Se on vaikea laji, mutta hyvä lyhyt novelli on palkitseva ja näppärän tuntuinen lukukokemus. Usein myös lyhyessä novellissa kieliasuun on panostettu enemmän.

Mutta Musta ruhtinas on juuri sellainen novelli, joka hyödyntää pituutensa. Tarinaa voisi lyhentää, mutta se menettäisi heti jotain oleellista. Tässä tarinassa vahvuus on juuri maailman laajuus ja henkilöhahmojen syvyys, ja juonikuvioiden monimutkaisuus ja käänteiden määrä. Näiden verottaminen tekisi novellista vähemmän ikimuistoisen ja omanlaisensa. Nyt sillä on tilaa hengittää ja tunnelman lataus kasvaa dramaattisesti kuten kuuluu. Joskus pitkä novelli käy lukijalle pitkästyttäväksi, mutta Musta ruhtinas on heti alusta tiivistunnelmainen ja pitää otteessaan loppumetreille saakka.

Maarit Leijonin tuotantoa olen lukenut ennenkin Atoroxin tiimoilta, 2015 oli jatkosotaan sijoittuva ahdistavan ja humoristisen välillä tasapainoileva Multapoika ja tänä vuonna Mustan ruhtinaan lisäksi myös Kirous, feminististä fantasiahistoriaa 1500-luvun Suomesta. Musta ruhtinas on kauhua, mutta ei kauhua siinä mielessä, että teinityttö näkisi vessan peilistä mädäntyvän kummituksen seisovan takanaan tai että psykopaattimurhaaja jahtaisi viatonta uhria… joka lopussa paljastuisi olevan oikeasti murhaaja itse. Tämä on kauhua siinä mielessä, että novelli on täynnä kammottavia rikoksia ihmisyyttä vastaan, ja kaikista häikäilemättömin on ehkä novellin päähenkilö ja minäkertoja itse.

Mustan ruhtinaan päähenkilö on lääkäri Olivia, joka on suuren Nikolai Oppineen ottotytär. Nikolai ei ole ihminen vaan rusi, jonkinlainen 700-vuotias slaavilainen ylimys, joka elää verenhimon voimasta pitkään kuin vampyyri. Mitä rusit ovat, on Mustan ruhtinaan keskeinen kysymys: “He olivat pukeutuneet nykyaikaisesti: näin farkkuja, t-paitoja, lyhyitä mekkoja, korkokenkiä ja kravatteja, mutta he eivät silti huijanneet ketään. Heissä oli vahva vierauden tuntu, he olivat kuin toinen ihmislaji. He olivat ikiaikaisia, lähes kuolemattomia, mutta syy heidän pitkäikäisyydelleen oli säilynyt mysteerinä.” Heitä ei ole paljon, mutta kuitenkin sen verran paljon, että heidän olemassaolonsa ei ole mikään salaisuus. He ovat ihmisten yläpuolella voimansa, valtansa ja pitkäikäisyytensä vuoksi, mutta nykyajassa heidän asemansa on liikkunut syrjään huipulta, ja he ovat eristäytyneet omiin ylellisiin yhteisöihinsä. Ruseilla on sellaisia nimiä kuin “Svjatoslav Päätön”, “Vladimir Pyhä”, “serenissimus Grigori Potjomkin” ja “tsaari Boris Godunov”. Ja tietenkin Grigori Rasputinin mainitaan olleen rusi. He ovat suuria ruhtinaita, piispoja ja tsaarittaria, mutta missä määrin heillä todellisuudessa on valtaa ihmisten yhteiskunnassa? Eräs rusi “asui Moskovassa, lahjoitti valtavia summia poliittiselle oppositiolle, kiusasi ja häiriköi viranomaisia sekä haastoi riitaa sen minkä ehti ja nautti joka sekunnista. Hän oli yksi harvoista ruseista, jotka eivät olleet kääntäneet selkäänsä maailmalle.” Niinpä rusien julkisen hallitsemisen päivät näyttävät olevan takanapäin.

Sen sijaan yksityisyydessä rusit pitävät ihmisiä lemmikkeinään, jotka ovat eräänlaisia jalkavaimoja. Lemmikkien kanssa lasten tekeminen on suuri rikos, sillä rusit kammoksuvat verensä sekoittumista ihmisten vereen, jolloin rusien veri ja heidän valta-asemansa heikkenee. Kuitenkin nykyajassa tämä muutos on väistämätön. Puhdasverisyyttä ei voi vaalia 2000-luvulla. Olivia asuu Nikolain hoivissa olematta kuitenkaan hänen lemmikkinsä – heidän suhteensa perustuu molemminpuoliseen kiintymykseen, ja Nikolai on isällinen hahmo Olivialle, kun yleensä rusit kohtelevat ihmisiä seksiorjina. Tarinan alussa Nikolai kuolee vanhuuteen ja testamenttaa osan omaisuuttaan Olivialle. Koska Nikolai tietää rusipoikansa Viktorin suuttuvan testamentista, hän pyytää ystävältään Aleksandr Sekiralta, josko tämä ottaisi Olivian hoiviinsa ja suojelisi tätä. Sekira – jota Nikolai ja myöhemmin Oliviakin kutsuu tuttavallisesti Sasaksi – on novellin Musta ruhtinas, vanha ja pelätty sotasankari, jonka “kerrottiin teurastaneen ja raiskanneen miehineen koko Kiovan keskiajalla. Nykyisin hän eli yksin Karjalan tuuheissa, pimeissä metsissä ja muisteli pienessä mökissään tuhotöitään. Hän oli juro ja umpimielinen ja näytti siltä kuin kärsisi mieluumin peräpukamista kuin muiden rusien seurasta.”

Kuitenkin Mustan ruhtinaan tuhotöitä pidetään ruseille luonnollisina. Rusit ajattelevat, että rusien kuuluu iloita tappamisesta ja julmuuksista. Mutta menneisyys vainoaa Mustaa ruhtinasta: hän on synkkämielinen, näkee painajaisia ja ilmeisen yksinäinen. “‘Minä yritän hyvittää pahat tekoni’, [Sekira] sanoi. ‘Mutta pinnan alla olen yhä sama mies, joka osaa vain tappaa, silpoa ja raiskata. Hän odottaa sisälläni ja toivoo, että pääsee vielä joskus ulos.'” Rusit ovat muinaisten tapojen vankeja, varsinaisesti haluamatta olla sitä. Selvimmin tämä näkyy heidän suhtautumisessaan nykyaikaiseen lääketieteeseen. Rusiparantajat ovat perinteisesti käyttäneet kovakouraisia ja vanhakantaisia keinoja: “[Vadim Parantaja] oli [työhuoneestaan] ylpeä ja esitteli minulle kärkkäästi työvälineitään: koukkuja, veitsiä ja luusahoja. Työhuoneen hyllyillä oli kuivattuja yrttejä, jauhettuja hyönteisiä ja reipas iilimatopopulaatio, josta hän oli erityisen innoissaan.” Eräs tsaaritar kertoo: “‘Vadim Parantaja käytti kuumennettuja ja teroitettuja koukkupäisiä neuloja sikiön kaapimiseen sisältäni.'” Mutta kun Olivia saa mahdollisuuden, hän antaa ruseille nykyaikaista hoitoa ja kipulääkkeitä, ja rusit suorastaan yllättyvät helpon elämän mahdollisuudesta: “‘Stenka Razin on kertonut kaikille, että te annoitte Nikolai Oppineen kuolla armollisesti, ilman tuskaa. Emme ole ennen tienneet, että sellainen on edes mahdollista. Rusi rakastaa kipua, kun saa tuottaa sitä jollekulle, mutta oma kipu kauhistuttaa meitä. Te olette nainen ja lääkäri, joka voi suoda meille kivuttoman elämän ja kuoleman. Moni haluaa huomiotanne[.]'”

Ensisilmäykseltä tarina siis vaikuttaa siltä, että Olivia, ulkopuolinen ihminen, tulee rusien keskuuteen muuttamaan heidän elämäntapojaan. Hän näyttää heille, ettei elämän tarvitse olla julmuuksia ja kärsimystä, että ihmisiä voi kohdella tasaveroisesti, että tuskaa ei tarvitse vain sietää ja haudata, että menneisyyden rikoksista voi päästä yli. Tässä pätkä Olivian ja leskiruhtinatar Olgan sananvaihdosta: “‘Onko teillä nyt kipuja?’ ‘Ei. Tämä on ensimmäinen kerta sataan vuoteen, kun en tunne mitään’, hän sanoi mietteliäänä. ‘Luulin, että kipu ja minä olisimme ikuisia ystäviä.’ ‘Sellaisen ystävän voi hylätä’, sanoin ja riisuin hanskani.”

Mutta itse asiassa tarina ei olekaan niin optimistinen. Olivialla on omat salaiset tarkoitusperänsä, jotka kerrotaan vasta novellin lopussa, ja niiden saavuttamiseksi hän manipuloi mitä julmimmalla tavalla Sekiraa. Sekiraa painavat hänen menneet rikoksensa, ja häntä pidetään brutaalina ja karskina raiskaajana. Niinpä hän ei ole harrastanut seksiä pitkään aikaan ajatellen, ettei hänestä ole naisen tyydyttämiseen. Olivia kuitenkin houkuttelee hänet sänkyynsä ja haluaa tältä nimenomaan rajua seksiä. Kun Sekira sitten väkivaltaisesti raiskaa Olivian, alkaa Musta ruhtinas itkeä. “Hän siirtyi sängystä makuuhuoneen nurkkaan, lyyhistyi lattialle ja peitti kasvonsa. […] Menin Sašan luokse ja istuuduin hänen viereensä. Halasin häntä. ‘Kaikki on kunnossa, Saša. Minä halusin sitä.’ Hän ei vastannut. Hän itki ja tärisi. Tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä. ‘Minä pidin siitä’, sanoin ja jatkoin: ‘Ja sinun olosi olisi varmasti parempi, jos myöntäisit itsellesi, että sinäkin pidit siitä.’ ‘Minä en halua pitää siitä.’ ‘Sinä et tehnyt mitään pahaa. Et mitään pahaa.'” Olivian tarkoituksena ei kuitenkaan ole saada Sekiraa hyväksymään luontoaan vaan tehdä tästä epätasapainoinen. Hän syöttää tälle lääkesekoitusta, jonka tietää olevan haitallinen: “‘Tuolla lääkityksellä ei saada aikaan muuta kuin epävakaa narkomaani.'” Pian Sekira alkaa muistuttaa synkkämielisen murehtijan sijaan entistä itseään, väkivaltaista korstoa, ja Olivia rohkaisee häntä palkkaamalla hänelle prostituoituja murhattavaksi. Olivia sulkee Sekiran makuuhuoneeseen kahdestaan prostituoidun kanssa, ja kun Sekira tulee ulos, naisesta ei ole jäljellä kuin veristä mössöä. Tämä toistuu useamman kerran. Näin Olivia saa Sekirasta itselleen puolustajan, jota kuvailee näin: “‘Hänestä on vihdoin tulossa oma itsensä. Hän on ladattu aseeni, jolla osoitan ketä haluan.'” Olivia käyttää Sekiraa murhaamaan Viktorin, Nikolai Oppineen pojan, joka vastustaa Olivialle edullista testamenttia. Mutta Olivia likaa kyllä omatkin kätensä hukuttamalla leskiruhtinattaren lemmikin Zojan ja polttamalla leskiruhtinattaren itsensä kuoliaaksi. Motiivi paljastuu lopussa: leskiruhtinatar Olga on Olivian oma isoäiti, jonka poika Svjatoslav sai kielletyn lapsen ihmislemmikkinsä kanssa. Kun Olga sai tietää lapsesta, hän määräsi tämän tapettavaksi, mutta Olivia sattui selviämään hengissä tuhopoltosta. Sen sijaan Olivian mies ja tytär kuolivat, ja hän vannoi kostoa ruseja vastaan. Leski tappoi itse oman poikansa Svjatoslavin, Olivian isän, joka oli tarjonnut Olivialle ainakin jonkinlaista hyväksyntäänsä, ja niinpä Olivia haluaa kostaa myös isänsä murhan. Sen vuoksi Olivia hukuttaa Zojan, tämä nimittäin oli paikalla todistamassa murhaa ja kiristi ruhtinatarta ottamaan hänet lemmikikseen sen sijaan että olisi paljastanut totuuden Svjatoslavin kuolemasta.

Leijonin tarkoitus ei ole kielellä koreilu. Novellissa kerrotaan asiat suoraan, kliinisesti, myös seksipuuhat. Paikkojen ja henkilöiden kuvailu on lyhyttä ja täsmällistä: “Varjaagien kylä sijaitsi kahdenkymmenen kilometrin päässä Pietarista. Se oli rakennettu Suomenlahden rannalle, ja sen palatsit, puistot ja sillat tekivät vaikutuksen jokaiseen vierailijaan. Alueelle oli rakennettu palatsien lisäksi valtava kirkko ja hautausmaa sekä pieni tsasouna alempiarvoisia rusipalvelijoita varten.” Kuvailu on ulkokohtaista, emme pääse Olivian tunteisiin ja ajatuksiin käsiksi vaikka hän kertookin tarinaa minämuodossa. Tämä sopiikin hyvin, sillä Olivialla on lukijalta salattu motivaatio, ja kun kuulemme hänen tunteistaan, ne paljastuvat epäinhimillisiksi. Hän on kylmä kostaja, eikä epäröinnille tai ihmetykselle ole hänen suunnitelmissaan sijaa. Lopussa hän erittelee omaa persoonaansa: “‘Kun tyttäreni kuoli, minä muutuin. Siinä te onnistuitte, ruhtinatar: tapoitte ihmispuoleni. Mutta samalla te teitte minusta täysiverisen rusin, ja rusin tärkein velvollisuus on verikosto. Veri huutaa verta, ja tulipalon jälkeen en ole kuullut muuta kuin sen kutsun.'” ja “‘Koko elämäni ajan minulla on ollut tunne, että jokin minussa on jäänyt täyttymättä. Luulin tunteen menevän ohi perheen hankkimisella ja työnteolla, mutta täällä olen huomannut, että tarvitsen verta ja kuolemaa kokeakseni täyttymyksen. Olen tehnyt tekoja, joiden pitäisi olla moraalini, lääkärinvalani ja omantuntoni vastaisia, mutta en ole kauhistunut niiden tekemisestä, vaan olen huomannut jopa pitäväni niistä. Mitä hirvittävämpiä tekoja teen, sitä onnellisempi olen.'” Näin Olivian rusipuoli tulee esiin ja valtaa hänen ihmispuolensa.

Mitä tämä kaamea tarina sitten haluaa sanoa? Mieleeni tulee muutama vaihtoehto. En tunne slaavilaista kansantarustoa kovin hyvin, mutta rusit sinällään uskon olevan aivan originaali keksintö. Sana muistuttaa venäläisten sanaa itselleen (“russkiye”) tai ehkä rusalkaa, joka on myyttinen naispuolinen vedenhenki. Venäläisiin rusit kyllä liittyvät, mutta en usko tarinan tarkoituksena olevan viitata koko Venäjän kansan synnynnäiseen julmuuteen, sillä rusit ovat nimenomaan ruhtinaita ja ylimyksiä, eivät tavallista kansaa. Rusalkat taas ovat aina juuri naisia, ja molemmat sukupuolet ovat tasapuolisesti edustettuina rusien joukossa, ja mikäli noista taruolennoista olisi haluttu puhua, ei olisi syytä keksiä omaa sanaa vaan viitata suoraan rusalkaan. Leijon keksi sanan rusi jotta olisi vapaa olemassaolevien narratiivien luomista odotuksista. (Mikäli sana ei ole Leijonin keksintöä vaan on lainattu jostain, kuulisin siitä mielelläni.) Toki Rusi on myös tavallinen suomalainen sukunimi.

Oikeastaan ajattelen, että vaikka tarinassa rusit esitetään satoja vuosia elävinä taruolentoina, myyttisinä ja ihmiskunnasta erillään elävinä, tarkoitus on osoittaa, miten ihmismäisiä ja tavanomaisia he lopulta ovat. He pelkäävät kipua, kärsivät post-traumaattisesta stressistä ja rakastavat lapsiaan (myös niitä, jotka on määrätty tapettaviksi puoliverisinä). Mutta he myös ahnehtivat valtaa, rikkauksia, nautintoja ja seksiä, rakentavat itsensä kunniaksi pröystäileviä monumentteja, hyväksyvät verikostot ja ylistävät sodankäyntiä kunniallisena. Miten he siis oikeastaan eroavat tavallisista ihmisistä? Heidän sanotaan janoavan verta ja elävän verestä, mutta mikäli kuka hyvänsä saisi mahdollisuuden elää satoja vuosia tekemällä julmuuksia, olisi tilaisuuteen heti tarttumassa moni ihmiseksi luokiteltava. Kun tarinassa puhutaan ruseista, pitäisi ajatella, että siinä puhutaankin meistä itsestämme.

Tai ehkä nykyihminen on niin kesyyntynyt, että meitä ei voi enää verrata ruseihin. Ehkä julmuudet ovat jo takanapäin. Niinhän rusitkin elävät sotien jälkeistä taantumisen aikaa, jossa he elävät suljetuissa palatseissaan sen sijaan, että raastaisivat sotaretkillään Venäjän maata. Mutta menneisyys painaa Aleksandr Sekiraa. Hänet voisi ottaa vertauskuvaksi ihmisten veriselle historialle. Mieleeni tulee keskustelu, jota George R.R. Martinin Valtaistuinpeli herätti: kirja sisälsi kamalaa väkivaltaa lapsia, naisia ja eläimiä kohtaan, kaikenlaisia julmuuksia ja järjettömiä veritekoja, ja moni kysyi, miksi tällaista mässäilyä täytyy sietää. Miksi kuvata raiskauksia, lemmikinsurmia ja poliittisia mestauksia, jotka järkyttävät herkkämielisiä? Ja vastaukseksi annettiin, että ihmiskunnan historiassa kaikki tuo on aivan tavallista. Kyseessä ei olekaan karmean vaihtoehtoisen maailman fantasia vaan inhorealismi. Meidät pakotetaan katsomaan silmästä silmään sitä, mikä on oikeasti tapahtunut. Sitä mielestäni kuvaa myös Musta ruhtinas, joka tuo rusien julmuuden nykypäivään tavallisen nuoren (ihmis)naisen kautta. Ihmiset ovat ehkä sivistyneempiä kuin keskiaikaisissa sodissa, mutta toisaalta sivistys on vain peitto, joka on helppo vetää syrjään. Moraalin voi unohtaa kun kyseessä on sotatila, vallankumous tai kosto. Tässä suhteessa rusit kuvaavat sitä, miten ihmiskunnan verinen menneisyys yhä vaanii meitä syrjäisissä palatseissaan.

Tarina loppuu symboliarvoltaan kenties suureen rukoukseen: “‘Niin kuin raskaana oleva nainen, jonka aika on tullut, vääntelehtii ja huutaa kipuaan, niin olimme edessäsi, Herra. Me olimme raskaana, me vääntelehdimme, mutta niin kuin tuulta oli se mitä synnytimme. Mitään apua emme pystyneet tuomaan, ketään emme synnyttäneet asumaan maata. […] Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös […] Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! […] Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään […] Ja nyt kansani, mene huoneisiisi, sisälle, sulje ovat jäljessäsi. Pysy piilossa lyhyt hetki, kunnes raivo on ohi.'” Tämä rukous lausutaan Nikolai Oppineen muistolle mutta on selvästi suunnattu Olivialle, joka sanoo aamenen rukouksen loppuun. Sinänsä puhe kuolleiden ylösnousemisesta on tavanomaista haudalla, mutta teksti sopii yleisemmin myös rusien avuttomaan ja tuskaiseen tilanteeseen. Siinä lupaillaan muutosta, ja Olivia uskoo muutoksen nyt tulevan kun leskiruhtinatar ja hänen tiukat sääntönsä ovat poissa. Teksti on suoraan Raamatusta (Jesajan kirja 25:17-20), ja lausumatta jää jae 21: “Sillä itse Herra lähtee asuinpaikastaan vaatiakseen maan asukkaat tilille kaikesta pahasta, mitä he ovat tehneet. Silloin maa paljastaa kaiken siihen vuodatetun veren eikä enää peitä surmattujen ruumiita.” Tämä raamatunkohta symboloi siis Olivian tuloa, ja hänen aiheuttamaansa mullistusta rusien keskuudessa. Hän paljastaa salatut murhat ja vaatii rikolliset tilille. Mutta hänen ylimielisyydestään kielii rinnastus itseensä Jumalaan. Olivia ei jaa oikeutta vaan kostoa, eikä ole syytä olettaa että hänestä tulisi sen hyveellisempää rusia kuin Olgasta tai Sekirastakaan. Mustan ruhtinaan menneet rikokset annetaan anteeksi, sillä hänestä on hyötyä Olivialle, eivätkä hänen rikoksensa ole kohdistuneet Oliviaan itseensä tai hänen lähimmäisiinsä.

Tarinan lopussa Musta ruhtinas itse on palannut voimiensa tuntoon ja on varmaan valmis lähtemään uudelle sotaretkelle ukrainalaisia vastaan kuten vuosisatoja aikaisemmin. Ehkä tässä voidaan nähdä allegoria myös nyky-Venäjän ekspansionistiselle politiikalle.

 

Lainaukset: Maarit Leijon. Musta ruhtinas. Portti 4/15.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s