Erkka Leppänen: Borvarian lautturit

Kuten Maarit Leijonin Musta ruhtinas, Erkka Leppäsen Borvarian lautturit oli yksi suosikkejani Atorox-äänestyksessä 2017. Borvarian lautturit onnistui erottumaan Atorox-ehdokkaiden kirjavasta ja monigenrellisestä sadosta edustamalla ainoana novellina vanhanaikaista miekka ja magia -fantasiaa. Borvarian lautturit jatkaa Dragonlancen ja Forgotten Realmsin perinteitä pöytäroolipeliin perustuvana tarinana. Novelli julkaistiin kokoelmassa Kirotun maan ritari, jonka kaikki kertomukset sijoittuvat Praedor-roolipelin maailmaan.

Praedor on kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä tunnetun Petri Hiltusen luoma tapahtumapaikka, jonne on sijoitettu sarjakuvia, roolipelejä ja novelleja. Praedoria leimaa vanha kunnon sekkailu, hirviöiden tappaminen ja aarteiden kerääminen. Maailma koostuu ihmisten asuttamasta Jaconian keskiaikaismaasta sekä sitä ympäröivästä hirviöiden ja muiden vaarojen täyttämästä post-apokalyptisestä Borvarian raunioista. Tarinoiden keskiössä ovat praedorit, seikkailijat, jotka uskaltautuvat Jaconiasta vaaralliseen Borvariaan kalleuksien toivossa, ja saattavat kohdata siellä hirviöiden lisäksi tuntemattoman futuristisen teknologian ihmeitä. Juuri tämä yksinkertainen roolipelityylinen seikkailun maku on Borvarian lautturienkin vetonaula.

Kirotun maan ritari on kokoelma tarinoita yhdestä praedorista, Falac Valkosulasta. Monet praedoreista ovat häikäilemättömiä ja itsekkäitä, mutta Falac pyrkii seuraamaan omatuntoaan. Tarinat seuraavat hänen kehitystään praedorina ja hänen monia seikkailujaan, mutta itse luin niistä vain Atoroxista kilpailleen Borvarian lautturit. Siinä Falac ja muutama muu praedor palkataan saattamaan muutama kymmenen tavallista jaconialaista siviiliä vaaralliseen Borvariaan, koska karismaattinen uskonnollinen johtaja Hogar on saanut jumalallisen näyn, jonka mukaan “Borvariassa auringonlaskun suunnassa odotti paratiisi, puhdas ja elinkelpoinen maa, jonne vain valitut olisivat tervetulleita.” Kukaan ei ole seikkaperäisesti tutkinut Borvariaa sen vaarallisuuden ja vaikeakulkuisuuden vuoksi, joten näkyä ei voi suorilta käsin todistaa huuhaaksi, mutta Falac ei jaksa uskoa, että Borvariaan kätkeytyisi moista keidasta. Hän pohtii: “Voisiko Borvariassa olla asuinkelpoinen paratiisi? Ei se tuntunut täysin mahdottomalta. Olihan Jaconiakin keskellä Borvariaa, ja jokin lumous esti Kirotun maan petoja ja taikuutta tunkeutumasta rajan yli. Miksei Borvariassa voisi olla toinenkin Jaconia tai edes jokin pienempi alue, joka pystyy torjumaan Borvarian kirot? Kuitenkin liian moni seikka puhui tätä vastaan. Jos jossain olisi toinen Jaconia, sen täytyisi olla huomattavasti kauempana. Falac oli kerran löytänyt paljon suuremman vankkurikaravaanin jäännökset itäisessä Borvariassa, josta jotkut onnettomat uudisasukkaat olivat yrittäneet löytää uutta kotia.” Tämä uskon ja epäluulon konflikti on tarinan keskeinen teema. Falac edustaa epäuskoa ja uskoa taas Hogarin seurue ja varsinkin hänen nuori ja kaunis tyttärensä, Daira.

Matkan aikana tapahtuu muutama asia. Ensin ratsastavat paimentolaiskansan soturit uhkaavat pysäyttää retken, mutta Falac onnistuu suhteillaan ja puhetaidoillaan ratkaisemaan asian ilman väkivaltaa, kohtaus, jossa ilmeisesti viitataan aikaisempaan novelliin ja Falacin aiempiin seikkailuihin. Sitten praedoreista nuorin ja kokemattomin, nimeltään Darcil, rakastuu intohimoisesti Hogarin tyttäristä nuorempaan, Cirnaan, minkä Falac kieltää, koska rakkaus ei sovi praedoreille ja Cirna on asiakas. Falac itse kuitenkin herättää Cirnan sisaren, Dairan, kiintymyksen, ja tarinan lopun lähestyessä Daira livahtaa salaa hänen vuoteeseensa, perustellen tekonsa näin: “– Kuten sanoit, saatan kuolla huomenna. Haluan edes kerran elämässäni tuntea miehen kosketuksen.” Daira esitetään älykkäänä ja kyvykkäänä nuorena naisena, ja Falac harmittelee suuresti, että Daira on menossa kuolemaansa – sekä siksi, että hänellä on tunteita tyttöä kohtaan, että siksi, että Dairan älykkyyttä sumentaa sokea usko näkymättömään ja todistamattomaan. Falac itse on joutunut praedorina tekemään monia vaikeita päätöksiä, ja tekee ne aina kylmän järjen varassa, ja niinpä hän karsastaa Hogarin seuruetta, joka seuraa epämääräistä, todistamatonta näkyä, ja hänen harmistuksensa kertoo myös yleisestä harmistuksesta ihmiskunnan typeryyttä kohtaan.

Kun Falac ja muut praedorit ovat saattaneet Hogarin niin pitkälle, kuin oli sovittu, Falac yrittää vielä epätoivoisesti suostutella uskovaisia – ja tietenkin varsinkin Dairaa – kääntymään takaisin ja palaamaan hänen kanssaan. Falac oli alun alkujaan epäilevä, mutta kaikki hänen toivonsa luhistuvat, kun hän kuulee, että näkyä, jota Daira seuraa, ei saanutkaan seurueen johtaja Hogar vaan Hogarin kehitysvammainen, mitään puhumaton poika Zekes. Falac onnistuu saamaan Cirnan jäämään, ja Cirna ja Darcil saavat onnellisen loppunsa, mutta Falacin oma rakastettu Daira ei hievahdakaan hänen aneluistaan huolimatta. Näin sisaret valitsevat eri tiet – toinen pysyy uskossaan lujana ja toinen valitsee rakkauden. Cirna on vasta 17-vuotias, ja hänen mielenmuutoksensa esitetään teinitytön ailahteluna pikemminkin kuin harkittuna päätöksenä hylätä isänsä uskonto. Sisarista Daira on henkisesti vahvempi. Tämä on mielenkiintoista, sillä tarinaa leimaa tietty kriittisyys fundamentalistista uskontoa kohtaan. Usein, kun halutaan kritisoida uskonnon sokeaa noudattamista, uskovaiset esitetään heikkoluonteisina parkoina, jotka hakevat uskonnosta turvaa, mutta Daira on kyvykäs nainen, joka pystyisi pärjäämään elämässä hyvin ilmankin uskonnon tukea. Hän käy Falacin kanssa keskustelun uskon luonteesta, ja siinä käy ilmi, että hänen uskonsa todella on aitoa, eikä kumpua jostain psykologisesta heikkoudesta tai typeryydestä. Hän näkee kaikki elämänsä onnistumiset merkkeinä jumala Artanten johdatuksesta.

Ehkä Borvarian lautturit ei varsinaisesti pyri romuttamaan uskon roolia, vaan kritiikki uskoa kohtaan kumpuaa siitä, että näemme tilanteen Falacin näkökulmasta. Tarinan lopussa Falac löytää Dairalle lahjaksi antamansa hopearannekkeen verisenä Borvarian hirviöiden kynsistä, mikä antaa Falacille lopullisen vastauksen häntä kalvaneeseen epävarmuuteen: paratiisia ei ollut ja Dairasta todella tuli hirviöiden lounasta. Lukijalle loppuratkaisun ei kuitenkaan tarvitse olla niin yksiselitteinen. Voihan olla, että Daira heitti rannekkeen pois suutuksissaan siitä, että Falac ja Cirna eivät tulleet hänen mukanaan paratiisiin, ja joku muu löysi sen ennen kuin joutui hirviön saaliiksi, tai ehkä veri on ryöpynnyt sen päälle hirviöiden taistellessa keskenään. Tai voi vaikka olla, että paratiisin portilla sisään päästäkseen Dairan täytyi luovuttaa rengas uhrilahjaksi ja pirskottaa sen päälle pari pisaraa vertaan.

Selvin tulkinta on kuitenkin, että novelli kertoo traagisen tarinan siitä, miten perusteeton usko johtaa viattoman tytön harhaan ja kuolemaan. Joka tapauksessa kiinnostavinta siinä on se, miten Dairan hahmo esitetään yllättävän monisyisesti, kun ottaa huomioon miten kliseiseen ja sankarille alisteiseen rooliin hänet on asetettu. Hahmon tarkoitus tarinassa on olla viaton tyttö, joka herättää sankarin säälin ja seksuaalisen halun, ja lopussa hän levittää jalkansa sankarille, jotta saataisiin mukaan seksikohtaus ja kovia kokenut sankari saisi tyydytyksensä ja muutakin palkkiota vaivoistaan kuin Hogarin lupaama rahapalkka. Tämän roolin täyttäisi paperinohutkin henkilöhahmo, ja sellainen voisi roolipelifantasiaan sopiakin, mutta Leppänen on halunnut näyttää Dairan joka käänteessä tekevän itsenäisesti päätöksensä ja olevan sankarista riippumaton toimija. Dairalle annetaan enemmän dialogia kuin ryhmän johtajalle Hogarille, ja perustelut uskon seuraamiseen tulevat nimenomaan Dairan suusta. Hän uskaltaa väittää vastaan Falacille: “– Mistä sinä voit sen tietää? Dairakin korotti ääntään. – Luuletko tietäväsi Artanten tahdon? Kuvitteletko tuntevasi kaiken, mitä Borvariassa on? – Täällä seudulla liikkuu paljon praedoreita. Jos Jaconian rajan lähellä olisi jokin paratiisi, tieto siitä olisi jo levinnyt. – Jos joku on jo löytänyt paratiisin, tuskin hän edes haluaisi palata Jaconiaan.” Lisäksi tieto siitä, että Hogar joutui karkotetuksi, koska ei suostunut luovuttamaan Dairaa ritarin jalkavaimoksi, lisää myötätuntoa sinänsä naiiveja uskovaisia kohtaan. Seksikohtauskin ohitetaan hienotunteisesti fade to black -menetelmällä.

Novelli siis kertoo rakkaustarinan, jonka loppu on uskonnon vuoksi onneton. Mutta ei tarina kuitenkaan sano vain, että uskovan ja epäilijän rakkaus on tuomittu epäonnistumaan, sillä Cirnan ja Darcilin suhde antaa vastakkaisen esimerkin. Toki Cirna joutuu eroon perheestään uskonnon vuoksi ja joutuu eräänlaisen karkotuksen kohteeksi, mistä tulee mieleen suljettujen uskonnollisten yhteisöjen kylmä kohtelu niitä kohtaan, jotka päättävät jättää yhteisön. Tämäkään vertaus ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin olisi mahdollista. Sen sijaan, että Leppänen maalaisi Hogarin seurueesta kuvan umpimielisenä joukkiona, joka hyljeksii Cirnaa, hän laittaa Hogarin sanomaan: “– Sydäntäni särkee, mutta ehkä sittenkin on Artanten tahto, että jälkeläisiäni asuu sekä Jaconiassa että paratiisissa. Saatte lupani ja siunaukseni. Darcil, pidäthän hänestä hyvää huolta koko hänen loppuelämänsä?” Juuri tällaiset yksityiskohdat, jotka pyrkivät esittämään konfliktin avarakatseisesti monesta näkökulmasta, tekevät Borvarian lauttureista onnistuneen allegorisen kertomuksen sen sijaan, että se vain ärsyttäisi uskontovastaisuudellaan.

Lainaukset: Erkka Leppänen & Petri Hiltunen. Kirotun maan ritari. Vaskikirjat 2016.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s