Katri Alatalo: Talviyön tarina

Seuraava Atorox-suosikkini on Katri Alatalon Talviyön tarina, joka julkaistiin Alatalon novellikokoelmassa Älä riko pintaa (Vaskikirjat), josta lohkesi Alatalolle toinenkin Atorox-ehdokkuus novellille Susiveli. Näistä kahdesta itse pidin Talviyön tarinaa parempana, sillä Susiveli oli tarinaltaan yksinkertaisempi ja tavanomaisempi, kun Talviyön tarina enemmän esittelee novellikokoelman maailmaa ja sisältää hienovaraista symboliikkaa. En taida olla aivan oikea henkilö arvostelemaan novellia, koska sillä vaikuttaisi olevan yhtymäkohtia muihin kokoelman tarinoihin (ainakin sillä oli yhtymäkohtia Susiveljeen), ja minä luin vain nuo kaksi, ja ymmärrykseni novellin maailmasta on täten vajavainen. Toisaalta, novellin tulisi olla luettavissa ja sisäistettävissä itsenäisenäkin teoksena, ja varsinkin kirjallisuuspalkinnosta yksinään kilpailevalle novellille se olisi tärkeää.

Talviyön tarina on siitä erikoinen novelli, että se sisältää kolme pientä kertomusta, jotka sidotaan yhteen kehyskertomuksella. Tarinat kertoo Oaru, joka ansaitsee elantonsa kiertelemällä kaupungista ja kylästä toiseen tarinoita kertoen. Oaru elää yksinkertaista ja ankaraa elämää metsän antimilla ja ihmisten anteliaisuudella. Samassa pohjoisessa erämaassa asuivat myös Susiveljen veljekset. Miljööstä tulee mieleen satojen vuosien takainen Pohjola, ja sitä kutsutaan Talvilaaksoksi. Kaupungeissa on muurit, seppä takoo puukon terää, koirat haukkuvat kaduilla, metsän kyläläiset pukeutuvat turkiksiin ja karvalakkeihin. Kyseessä on kuitenkin fantasiamaailma, minkä tietää erityisesti puheilla navadeista ja krioneista. He eivät ole ihmisiä, vaan jonkinlaisia taruihin liittyviä vieraita rotuja, jotka asuttavat maailmaa jonkin verran ihmisistä erillään: “Eivät navadit oikein metsässä viihtyneet, sieltä kun ei voinut nähdä vuoria; krionit taas olivat eristäytyneet omiin valtakuntiinsa.” Krionit esiintyvät myös Susiveljessä. Ihmiset varsinkin pienissä kylissä eivät ole yleensä nähneet kumpiakaan, ja Oaru on heille – erityisesti lapsille – hämmennyksen aihe, sillä hänen isänsä oli krioni ja äitinsä navadi. Tämän ansiosta Oarulla on maagisia voimia. Ne liittyvät hänen tarinankerrontaansa: kun hän puhuu, ihmiset vaikenevat kuuntelemaan. “Vähitellen hänen tarinansa punoisi taikaverkon, joka laskeutuisi huoneen ylle ja sulkisi ulkomaailman pois.” Tämä taika rasittaa Oarua: “Mutta uupumus painoi kehoa ja näkö sumeni reunoilta, valo himmeni. Tarinan taika ei tullut ilmaiseksi.” Ja Oarulla on myös epätavalliset aistit: “Hän tutki ympäristöä tarkoilla navadin aisteillaan. Ja vaistoillaan – niillä jotka antoivat tietoa, jota hänen oli vaikea selittää.” Hänen ulkonäöstään ei juuri puhuta, mutta ilmeisesti se on epätavallinen, sillä hän kiinnittää ihmisten huomion, minne sitten meneekin.

Itse tarinatkin ovat yliluonnollista alkuperää: on epäselvää, keksiikö Oaru ne itse, vai annetaanko ne hänen mieleensä jostain ulkopuolelta, ja ovatko ne itse asiassa tarinoita lainkaan vai todellista Talvilaakson historiaa – tai tulevaisuutta. “Tarina alkoi muotoutua Oarun sisällä heti, kun hän istuutui. Se tuli pintaan jostakin hänen mielensä syvyyksistä ja alkoi pyöriä hänen mielessään ja kasvaa, kunnes se oli malttamaton pääsemään ulos. Oaru ei voinut enää avata suutaan muutoin kuin aloittaakseen tarinan sanoilla.” Tämä kuvaus lienee tuttu kenelle tahansa, joka on tarinoita joskus kirjoittanut ja tuntenut inspiraation iskevän: tulee tunne, että tarina on jumissa ihmisen sisällä ja haluaa päästä sieltä ulos, haluaa tulla kerrotuksi, kuin se eläisi omaa elämäänsä. Prosessia kuvataan myös näin: “Tarina alkoi virrata hänen mieleensä kuvina ja sanoina. Se tapahtui nopeasti. Hänen oli aloitettava, ennen kuin tarina sujahtaisi ohi.” Tämäkin on tuttu tunne – kun idea iskee, se on heti hyödynnettävä ennen kuin se laimenee tai katoaa. Mutta tarinoita kirjoittavat tietävät myös, että inspiraatio ei iske joka kerta, eikä tarina aina muotoudu aivoissa itsestään, vaan sitä pitää ajatella ja työstää ja korjailla. Oarun epätavallisuus on siinä, että hän saa inspiraation joka kerta, kun tarina pitää kertoa. Todelliset lorunlaulajat Suomen historiassa opettelivat riimien, alliteraation ja poljennon avulla ulkoa suuren määrän pitkiäkin kertomuksia, ja siitä huolimatta kertomukset olivat todennäköisesti joka kerronnalla hieman erilaisia. Oarulla maagisena olentona on helpompaa.

Vaikuttaa myös siltä, että tarinat käskevät häntä enemmän kuin hän niitä. “Tämä tarinako? kysyi hento epäilyksen ääni hänen sisällään. Tälle yksinkertaiselle metsän väelle? Ymmärtävätkö he, uskovatko he? Epäilyt väistyivät kuitenkin nopeasti syrjään. Kun oikea tarina tuli, se oli niin voimakas ettei sallinut epäilyksiä. Kyllä, juuri tämä tarina. Tänä iltana, tälle väelle.” Onko Oaru tiukasti kosketuksissa omaan alitajuntaansa ja navadin vaistoihinsa, jotka kertovat hänelle, mikä tarina on sovelias kerrottavaksi, vai tuleeko tieto hänelle jostain ulkopuolelta, magialta tai jumalallisilta hengiltä? Ovatko tarinat hänen itse improvisoimiaan, vai ovatko ne yliluonnollista tietoutta? Vastaus tuntuu tulevan, kun paljastetaan Oarun päässeen käsiksi sekä navadien että krionien kirjastoihin, “ja sillä tavoin hän oppi enemmän kuin ehkä kukaan muu olisi voinut. Hajanaisista palasista hän kokosi kokonaista historiaa; siitä ei milloinkaan tullut täydellinen, mikään tarina ei voi koskaan olla täydellinen, mutta siitä tuli tarpeeksi hyvä.” Ehkäpä siis tarinoiden sisältö ei ole yliluonnollista alkuperää eikä mielikuvitustakaan, vaan Oaru toistaa kirjoista lukemiaan tekstejä.

Tarinoista ensimmäinen on Talvilaakson kontekstissa tavanomainen, sillä siinä on navadeja ja krioneja ja se sijoittuu Pohjoisen tasangolle, joka lienee paikka, josta Talvilaakson ihmiset ovat ennenkin kuulleet. Tarina kertoo sodan jalkoihin jääneestä orpopojasta, ja vaikuttaa siltä, että se käsittelee historiallisia tapahtumia, sillä Oaru huomioi kaupungin ympärillä olevien muurien olevan kaukaisen sodan peruja, joten ainakin sota on todella käyty. Tarina valottaa maailman menneisyyttä ja konfliktia ihmisten, navadien ja krionien välillä: “Punaisen lumen sodaksi miehet sitä silloin kutsuivat. Krionit olivat jättäneet rauhaisat laaksonsa ja lähteneet sotaan, ja he käyttivät taikuuttaan muita vastaan. Navadit olivat hylänneet työnsä puolustaakseen kotejaan, ja osa heistä oli piiloutunut syvälle vuoden uumeniin, pakoon taisteluita. Ihmiset tavoittelivat kaikkea valtaa itselleen, olihan heitä eniten.” Tämän jälkeen tarina keskittyy poikaan, Khaeliin, ja hänen kuolemankaipuuseensa, mutta tämä viittaus menneeseen sotaan silti laajentaa maailmaa kuin ohimennen.

Khaelin tarina on vahvasti symbolinen. Menetettyään perheensä sodassa hän päättää kuolla, mutta koska hänellä ei ole rohkeutta itsemurhaan, hän päättää huijata Gordoa, liskolintua, joka vie kuolleiden sielut tuonpuoleiseen. Khael esittää kuollutta, ja Gordo tulee hakemaan häntä, mutta sen sijaan että se lennättäisi hänet pohjoiseen, missä sijaitsee kuolleiden valtakunta, se viekin hänet etelään ja itään, esittelee hänelle maailmaa ja sen kauneutta, ja Khael muuttaa mielensä ja päättää sittenkin elää. Miksi Oaru kertoo juuri tämän tarinan? Se vaikuttaisi olevan suunnattu eturivissä istuvalle uteliaalle pikkutytölle, mutta tuo tyttö ei ole orpo (hänen sanotaan olevan äitinsä ja veljensä seurassa). Ehkä sotaan liittyvä tarina tuli hänen mieleensä siksi, että hän kertoo sen muurin ympäröimässä kaupungissa. Ehkä muurin ja pikkutytön läsnäolo yhdessä toivat esille tarinan, joka kertoo sodasta ja lapsesta. Lisäksi herää kysymys: jos sota ihmisten, navadien ja krionien välillä oli todellinen, onko myös kuoleman ja elämän lintu Gordo? Se vaikuttaa myyttiseltä olennolta, luonnonuskontoihin liittyvältä kuolemanselitykseltä. Toisaalta tarinan maailmassa on oikeita maagisia voimia ja ihmisten lisäksi muitakin kansoja, miksei siis liskolintuakin? Tarinassa kukaan muu kuin Khael ei näe lintua, vaikka se hajottaa hänen iglunsa. Nämä taikavoimat menevät pidemmälle kuin Oarun kyvyt, mutta Gordo onkin ainutlaatuinen olento.

Tarinoista toinen on merkillisempi ja sopii huonommin yhteen kehyskertomuksen kanssa, siinä määrin, että Oaru itsekin epäilee, onko sitä viisasta kertoa. Tämä voi olla kirjoittajan itsensä metatekstuaalista pohdintaa siitä, oliko hyvä idea sisällyttää tähän novelliin juuri tätä tarinaa. Kuitenkin Alatalo on tähän tekstiin päätynyt, joten täytyy olettaa, että sen läsnäolo on tarkoituksellista. Tarina kertoo kaukaisista Kesäsaarista, joiden olemassaolo Talvilaaksossa on kokonaan unohdettu. Joko siis Oaru on löytänyt todella harvinaisen ja vanhan kirjan, tai tarinan sisältö on kuin onkin lähtöisin hänestä itsestään, joko keksimällä tai jollain yliluonnollisella tavalla. Tarina on syntytarina Kesäsaarille, ja siinä kaksi jumalatarta syntyvät Meren Äidistä ja kilpailevat keskenään luomalla saaret, kasvit, eläimet ja ihmiset. Sitten ensimmäinen jumalatar, Adaganga, päättää tuhota sen, mitä on luotu, ja aiheuttaa sisarensa Ediidin kauhistukseksi suuren mullistuksen, joka hautaa veteen saaret ja niiden asukit. Tähän asti tarina muistuttaa monia alkukantaisia luomismyyttejä, niin Kalevalaa tai Mooseksen 1. kirjaa kuin alkuasukasheimojen myyttejäkin. Mutta sitten tapahtuu jotain omituista.

Tarinassa ihmiset on koko ajan rinnastettu jumaliin: “‘Mitä ovat ruohot, puut, eläimet? Jumalatar on se, joka voi luoda jumalia, vertaisiaan, lapsiaan!‘ […] ja sitten [Ediidi] nostatti kuivasta maasta ja ilmasta ja tyhjyydestä olennon, jolle antoi pienen palan itsestään. Hän ei tehnyt samaa virhettä kuin Meren Äiti. Hän ei antanut itsestään liikaa. Hän loi saarelle oman jumalan. Ja sitten hän katsoi, kuinka saaren jumala alkoi luoda saarelle ruohoa, puita, eläimiä.” Itse asiassa tarinassa ei koskaan sanota, että nämä pienemmät jumalat ovat ihmisiä, mutta niin on helppo olettaa, sillä tämäntyyppiset luomismyytit yleensä tähtäävät nimenomaan ihmisen syntyyn. Mutta mitä tarkoitetaan sillä, että ihmiset luovat ruohoa, puita ja eläimiä? “Jokaisesta jumalasta [Ediidi] teki hiukan erilaisen, antoi heille hiukan erilaisia voimia. Yksi jumalista laskeutui saarensa rantaveteen ja alkoi luoda veden alle kasveja ja eläimiä; toinen kurkotti ilmaan ja alkoi luoda lintuja.” Ehkä “luomisella” tässä tarkoitetaan yksinkertaisesti kasvien istuttamista ja hoitamista, peltojen viljelyä ja eläinten kasvattamista ja jalostamista. Entäs sitten vedenalaiset kasvit ja eläimet? Kalojen viljely ei tunnu sopivan vastaluotujen ihmisten luonteeseen, paremmin sopisi viittaus kalastamiseen tai majojen rakentamiseen. Ehkäpä nämä pienemmät jumalat eivät olekaan ihmisiä, vaan jotain myyttisiä taruolentoja, joilla todella on kyky luoda tyhjästä vesikasveja ja lintuja.

Sitten nämä pienet jumalat pakenevat Adagangan aiheuttamaa mullistusta tähtiin. Voihan olla, että kyseessä on vain perätön uskomus tähdissä asuvista jumalista, mutta Oarun tarinoiden erityislaatuisen lähteen huomioon ottaen tällainen seikka näyttäisi ansaitsevan lähempää tarkastelua. Kirjaimellisesti tulkittuna tuo viittaus tarkoittaa avaruusmatkailua. Tarina, joka kerrotaan luojajumalattarien näkökulmasta, ei missään kohtaa puhu ajan kulusta. Ehkäpä jumalatarten kilpaillessa ihmiset/jumalat ovatkin ehtineet kehittyä teknologisesti korkealle tasolle ja todella pakenevat luonnonmullistusta toisille planeetoille? Luonnonmullistus tulee, kun Adaganga itse syöksyy korkeuksista mereen, mistä aiheutuu valtava tsunami. Tämä voisi olla metafora avaruudesta tipahtavalle asteroidille, joka aiheuttaa vakavan ilmastonmuutoksen. Tämä tulkinta myös herättää epäilyksen, että ihmis/jumalten luomistöillä tarkoitettiinkin geenimanipulaatiota.

Vielä tähdissäkään ihmis/jumalat eivät kuitenkaan täysin unohda alkuperäistä kotiaan. “Kaikkea tätä taivaankannelle paenneet jumalat katselivat arkoina, mutta vähitellen he alkoivat rohkaistua.” Heillä on siis laitteita, joiden avulla voivat tarkkailla, missä kunnossa kotiplaneettansa ilmasto on, ja näkevät asteroidin tuhojen vähitellen laimenevan. “Monet saaret hajosivat aaltoihin ja murenivat ja vaipuivat pois. Mutta monet saaret kestivätkin: olihan niillä oma jumala ylhäällä tähdissä, ja jumalat antoivat niille hitusen voimaa.” Tämä on nähdäkseni vihje siihen suuntaan, että kyseessä eivät ole ihmiset, vaan jotkut maagiset olennot, sillä miten ihmiset voisivat toisilta planeetoilta vaikuttaa kotisaariensa kohtaloon? Ellei sitten kyseessä ole vihje siitä, että he olivat ennen lähtöään ehtineet rakentaa jonkinlaisia turvamekanismeja, jotka suojelivat saaria mahdollisilta luonnononnettomuuksilta.

Tarina loppuu herkulliseen koukkuun: “Mutta he alkoivat kyllästyä katselemaan tyhjyyttä ja kuuntelemaan vain tuulen ja meren ääniä. He alkoivat miettiä, mitä voisivat luoda. Mitä he sitten loivat, se on toinen tarina.” Tässä tuuli ja meri rinnastetaan tyhjyyteen, ne saattaisivat tarkoittaa avaruuden allegorista merta. Ja sitten maalaillaan ennustuksenomaisesti tulevaisuuden tapahtumia: “Vaikka harva täällä enää uskoo [Kesäsaarien] olemassaoloon, niin kenties kerran vielä koittaa aika, jolloin Kesäsaarten ja Talvilaakson asukkaat ovat yhteydessä jälleen. Ehkä jo pian syntyy Talvilaaksossa lapsi, joka tuntee vetoa vuorille ja päättää etsiä kadotetun reitin…” Mikäli scifitulkinnassani on perää, tämä voisi olla viittaus ei vain siihen, että Talvilaakson asukkaat kiipeävät vuorten yli ja purjehtivat eteläisille saarille, vaan siihen, että hekin lähtevät avaruuteen. Tämä tuntuu epätodennäköiseltä Talvilaakson nykyisen teknologian tason ottaen huomioon, mutta ehkä Kesäsaarten asukit jättivät jälkeensä koneita, joilla kuka tahansa voi astua heidän luokseen tähtiin. Mutta miten Oaru voisi tietää sen, ellei hänen tarinankerrontakykynsä ole maaginen?

Voi olla, että tällaista science fictionia Alatalo ei ole tarkoittanut sisällyttää novelliinsa, ja tulkintani on kaukaa haettu, mutta puhe tähtiin pakenemisesta korkeuksista syöksyvän kappaleen tieltä kyllä vie mielikuvituksen juuri siihen suuntaan. Ehkä lisää vihjeitä asiaan löytyy kokoelman muista novelleista, mutta epäilen, että varsinaista vastausta ei löydy, sillä Oarun tarina loppuu sanoihin: “Mutta sekin on toinen tarina. Se on tarina, jota ei vielä ole kerrottu.”

Oaru itse säilyy jokseenkin salaperäisenä hahmona viimeiseen tarinaan asti. Siinä hän kertoo oman elämäntarinansa vihamielisille kyläläisille, ensimmäisille hänen kohtaamilleen ihmisille, jotka eivät halua tarinaa. Oaru suuttuu heille heidän kylmäsydämisyydestään: “Hän tunsi oudon kylmyyden näiden ihmisten sisällä. Onttouden. Kuin heidän sydämensä olisi tehty ohuesta jäästä: kylmä ulkoa, tyhjä sisältä. Nämä olivat ihmisiä, jotka söivät, joivat, metsästivät ja hengittivät – mutta olivat vain puoliksi elossa. He olivat menettäneet tarinoiden voiman, sen voiman joka pitää maailmaa kasassa.” Tämä on eräänlainen tarinoiden (ja kaunokirjallisuuden) puolustuspuheenvuoro, mikä on soveliasta novellille, joka koostuu monista tarinoista. Ihmiset, joilla ei ole aikaa tarinoille, eivät ole oikeastaan ihmisiä ollenkaan eivätkä ansaitse elää, vaan Oaru jäädyttää heidät kuoliaiksi.

Kaikki paitsi yhden pojan, joka suhtautuu Oaruun ja hänen lupaamaansa tarinaan uteliaasti. Omassa tarinassaan Oaru tunnustaa joskus kärsivänsä yksinäisyydestä ja häntä painavan se, ettei hänen työlleen ole jatkajaa, “jolle kertoa tarinat eteenpäin.” Tarinan lopussa henkiinjäänyt poika auttaa Oarun ylös, ja implikaatio on, että tästä pojasta Oaru saa kaipaamansa perillisen. Oaru toivoo, että olisi joku, joka panisi ylös muistiin tarinat, joita hän kertoo, ja kertoisi samoja tarinoita uudelleen. Mikäli poika jatkaa hänen työtään, kun hän itse on tullut liian vanhaksi siihen, pojan työ tulee olemaan vielä vaikeampi kuin Oarun, sillä hänellä ei ole tämän maagisia kykyjä, jotka saavat ihmiset kuuntelemaan. Tai ehkä Oaru voi siirtää kykynsä eteenpäin pojalle jollain toistaiseksi salatulla menetelmällä.

Onko kuitenkaan oikein, että kyläläiset kuolevat vain siitä syystä, etteivät halunneet kuulla tarinaa? Toki heidän tuhoutumisellaan on etupäässä symbolinen merkitys, mutta novellin todellisuudessa he oikeasti kuolevat, mikä tekee Oarusta murhaajan. Aivan tarkoituksellisesti hän kasaa kylmyyden näiden päälle. Oletettavasti hän voisi itse pelastaa kyläläiset keskeyttämällä tarinansa, mikä rikkoisi lumouksen, mutta hän päättää kyläläisten ansaitsevan kuoleman. Heidän rikoksensa – se, että he käännyttävät kerjäläisen oveltaan – ei kuitenkaan ole aivan kuolemantuomion arvoinen. Mutta Talvilaakso on ankara maailma. Oaru on elänyt karun ja yksinäisen elämän, ja antaa maailmalle takaisin samalla mitalla, kun hänen kärsivällisyytensä kuluu loppuun.

Kaiken kaikkiaan Talviyön tarina on vivahteikas ja monipuolinen kertomus, varsinkin suhteellisen lyhyeen mittaansa nähden. Alatalo pitää yllä Talvilaakson tunnelmaa vähäeleisesti, tarkkaan sijoitetuilla yksityiskohdilla. Ihmisten yksinkertaista elämänpiiriä kuvaa hyvin heidän tapansa nimetä paikkoja: Pohjoiset vuoret, Eteläiset vuoret, Pohjoisen tasanko, Taivaljärvi, Jääjärvi. Novelli itsekin on nimetty lähes tympiinnyttävän suorasukaisesti (ja mielestäni myös hieman virheellisesti, talviyön tarinoitahan kerrottiin useita, joten ehkä nimen pitäisi olla monikossa?) Kylissä ja kaupungissa eletään yksinkertaista, työntäyteistä elämää. Mutta näiden yksinkertaisten ihmisten – ja ihmisenkaltaisten olentojen – syvyyksiin kätkeytyy yllättäviä asioita.

Lainaukset: Katri Alatalo. Älä riko pintaa. Vaskikirjat 2016.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s