Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami on japanilainen maagista realismia edustava kirjailija, joka nousi suursuosioon länsimaissa läpimurtoteoksellaan Norwegian Wood (1987). Tuo kirja on minulle, ja monille muille, rakas ja läheinen, ja se tuntuu enemmän vanhalta ystävältä kuin kirjalta. Minulle henkilökohtaisesti vielä tärkeämpi on Murakamin Suuri lammasseikkailu (1982). Noiden kirjojen analysointi ei ole minulle kovin helppoa, ei siksi, että niiden sisältö olisi monimutkainen tai että en ymmärtäisi niitä, vaan siksi, että niihin on latautunut paljon tunteita ja niiden käsittely olisi enemmän itseni ja omien ajatusteni kuin kirjallisuuden käsittelyä. Ehkä palaan noihin aiheisiin myöhemmin, mutta tartun ensin helpompaan tapaukseen, Murakamin uusimpaan kirjaan Värittömän miehen vaellusvuodet (2013).

Vaellusvuodet – alkuperäiseltä nimeltään Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, mikä englanniksi on käännetty ilmeisen sanatarkasti Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage – on pehmeäkantisena niteenä kevyt opus, ja luin sen lomamatkalla lyhyessä ajassa. Se on kevyttä luettavaa myös siinä mielessä, että englanninkielinen käännös on yksinkertaista ja helppoa kieltä. Kertoja ei leikittele. Romaanissa ollaan päähenkilö Tsukuru Tazakin pään sisässä ja sanotaan, mitä hän tekee ja ajattelee suorasukaisesti. Sen sijaan tarinan sisältö ei ole kovin kevyttä.

Kuten muutkin Murakamin tarinat, Tsukuru Tazaki on tarina masentuneista ihmisistä etsimässä tarkoitusta synkeälle ja tavalla tai toisella pieleen menneelle elämälle. Se sisältää itsetuhoisuutta, murhia, raiskauksia, hylkäyksiä ja yksinäisyyttä. Tsukuru Tazaki on teemoissaan päällekäyvä, ei hienovarainen. Alussa kerrotaan vuorotellen Tsukurun nuoruusvuosista ja aikuisuudesta. Nuoruudessaan Tsukuru kärsii elinikäisen trauman kun hänen neljä ystäväänsä hylkäävät hänet ilman selityksiä. Nykyajassa merkityksetöntä elämää viettävä Tsukuru tapaa naisen nimeltä Sara, jonka kanssa Tsukuru ajattelee voivansa ehkä tulla oikeaksi ihmiseksi. Tsukurulla ei vuosiin ole ollut mitään, minkä vuoksi elää, joten hän on uppoutunut työhönsä rautatieasemien suunnittelijana. Sara on ihmiskontakti, joka herättää Tsukurun. Mutta Tsukurun sydän ei ole vapaa antautumaan Saralle ennen kuin hän on selvittänyt menneisyydessään piilevän trauman.

Tsukuru ajattelee olevansa tylsä ja persoonaton. Hänen lukioaikaisilla ystävillään oli kullakin oma yksilöllinen ominaisuutensa, ja niitä kuvastavat värit, joilla heitä kutsuttiin. Tsukurun mielestä häneltä puuttuu tällainen yksilöllisyys, eikä hänellä ole Saralle tai maailmalle mitään annettavaa. “Making love was a joining, a connection between one person and another. You receive something, and you also have to give.” Niinpä hänen täytyy lähteä etsimään entisiä ystäviään selvittääkseen vanhat salaisuudet.

Ystäviä on kaksi miestä ja kaksi naista. Ao (sininen) on rento, hauska ja hieman yksinkertainen mies, josta on tullut aikuisena autokauppias. Aka (punainen) on pienikokoinen, looginen ja älykäs, ja hänestä tulee menestynyt businessguru. Kuro (musta) on teräväkielinen tyttö, joka lukee paljon, ja hän menee naimisiin suomalaisen miehen kanssa ja muuttaa tämän kanssa Hämeenlinnaan tekemään keramiikkatöitä. Shiro (valkoinen) on kaunis, herkkä ja hellä pianonsoittaja, ja syypää kaikkeen pahaan, mitä kirjassa tapahtuu. Kun Tsukuru alkaa selvittää asioita, hänelle käy ilmi, että hänen ystävänsä katkaisivat välit häneen, koska Shiro syytti häntä raiskauksesta. Aka myöntää, että ei oikeastaan uskonut raiskauksen tapahtuneen: “‘The truth sometimes reminds me of a city buried in sand. [–] As time passes, the sand piles up even thicker, and occasionally it’s blown away and what’s below is revealed. In this case it’s definitely the latter. Whether the misunderstanding is cleared up or it isn’t, you aren’t the type of person to do something like that.'” Mutta aikaa on kulunut liikaa, eikä menneisyyttä voi enää muuttaa.

Shiro itse kärsi kaamean kohtalon. Muutama vuosi raiskaussyytöksen jälkeen hänet kuristettiin kuoliaaksi, eikä murhaajaa koskaan löytynyt. Niinpä ei koskaan selvinnyt myöskään se, miksi Shiro väitti Tsukurun raiskanneen hänet. Nämä kysymykset eivät koskaan selviä kirjassa. Teemaksi nousee se, että vastausten puuttuessakin täytyy jatkaa elämää. Tsukurulle, samoin kuin lukijalle, on vaikeaa niellä tämä totuus. Kaipaamme vastauksia ja oikeutta, mutta elämä ei suostu niitä meille jakamaan. Monenlaisia vihjeitä kyllä annetaan. Kirja poukkoilee sinne tänne, ja siinä mainitaan ohimennen kaikenlaisia omituisia yksityiskohtia. Tarina pianon päälle asetetusta pussista ja asemalta löytyneestä amputoidusta kuudennesta sormesta. Seksiunet, joita Tsukuru näkee. Tsukurun lievästi homoeroottinen ystävyyssuhde Haidan kanssa. Franz Lisztin pianokappaleen Le mal du pays toistuminen. Nämä aiheet eivät juurikaan liity kirjan keskeiseen juoneen, mutta niiden läsnäolo herättää kysymyksiä.

Kun Tsukuru tapaa Kuron, tämä vahvistaa, että joku todella raiskasi Shiron, ja tämä tuli raskaaksikin. Niinpä Tsukurun on pakko epäillä itseään, vaikka tietää olevansa syytön. Olisiko hän voinut raiskata Shiron tietämättään, unissakävelijänä? Ehkä hänellä on jakomielitauti – salattu pimeä puoli, josta hän ei tiedä itsekään? Ehkä hän on syyllinen murhaankin? “Maybe there really is something about me as a person, something deep down, he thought, that is crooked and warped. Maybe Shiro was right, that I have something unhinged and detached inside of me. Like the far side of the moon, forever cloaked in darkness. Maybe without realizing it, in a different place and different temporality, he really had raped Shiro and ripped her heart to shreds. Crudely, brutally. And maybe that dark, hidden side will one day outstrip the outer side and completely consume it.” Tämän pelon uskon olevan Tsukurua painostava voima, joka estää häntä solmimasta suhdetta Saran kanssa ja pakottaa hänet lähtemään etsintämatkalleen. Hänen täytyy jotenkin todistaa itselleen, ettei ole raiskauksiin tai murhiin syyllistyvää ihmistyyppiä. Tsukurua painostaa niin ankara syyllisyys, ettei hän uskalla edes vetää käteen: “He refrained from masturbating as much as he could. Not because he felt guilty about the act itself, but because, as he touched himself, he couldn’t help but picture Shiro and Kuro. He’d try to think of something else, but the two of them always stole inside his imagination.”

Kuro uskoo, että kuolemaan ei ole syyllistä, että sitä ei olisi voinut estää. “No one had any idea what had led to her death, why she had ended up strangled. The police investigation petered out without any suspects coming to light. Articles about the case grew steadily shorter, and finally vanished altogether. It was a sad, painful case. Like cold rain falling steadily until dawn.”

Kuro tarjoaa jopa yliluonnollista selitystä: “‘An evil spirit possessed her [–]. It clung to her, breathing coldly on her neck, slowly driving her in a corner. That’s the only thing that can explain all that happened to her. [–] I never actually wanted to put it into words. It’s like, if I did, it would really exist. So I kept it to myself all this time. I decided to never talk about it, until the day I died. But I don’t mind telling you this now, since we’ll probably never see each other again. And you need to know this. It was an evil spirit – or something close to it. In the end, [she] couldn’t escape.'”

Tämän selityksen Tsukurukin lopulta hyväksyy: “But in the end, no matter how far she ran, she couldn’t escape, for the dark shadow of violence followed her relentlessly. What [Kuro] dubbed and evil spirit. And on a quiet, cold, and rainy May night, it knocked at her door, and strangled her lovely slim throat. In a place, and a time, that had, most likely, already been decided.” Tässä pahalla hengellä ei välttämättä tarkoiteta kirjaimellista yliluonnollista voimaa, vaan se on vertauskuva Shiron omalle psykologiselle häiriölle. Shiro halusi kuolla, joten kuolema tuli, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Paha henki on mielikuva, joka Tsukurun täytyy rakentaa mielessään, jotta olisi jotain, jota syyttää. Ilman pahaa henkeä Tsukurun täytyisi syyttää itseään. Se on hatara syypää, mutta parempaakaan ei ole tarjolla. Murakamin muissa kirjoissa on paljon ilmeisempiä yliluonnollisia aineksia ja todellisia pahoja henkiä, joten yksi tulkintatapa Tsukuru Tazakistakin on, että liikkeellä todella on paha voima, joka pilasi Shiron ja Tsukurun elämät.

Värittömyydestäänkin Tsukuru lopussa vapautuu ainakin jollain tasolla. Hän istuu suunnittelemallaan rautatieasemalla ja itsetutkiskelun avulla ymmärtää, miksi niiden suunnittelu on hänelle niin tärkeää. Aikaisemminkin romaanissa Ao tyrmää Tsukurun ajatukset värittömyydestä. Aon mielestä Tsukurulla oli heidän ryhmässään tärkeä rooli, ja ilman häntä ryhmän muutkin jäsenet ajelehtivat erilleen. Tsukuru ei siis ole oikeasti väritön, hän vain näkee itsensä puutteellisena. Hänellä on liikaa itsetietoisuutta, ja hänen itsetuntonsa on heikko. Heikkoon itsetuntoon kyllä voisi auttaa kaikki seksuaalinen huomio, jota Tsukuru saa omakseen. Kirjassa naiset iskevät häneen silmänsä hyvin helpolla. Ystäväpiirissä sekä Shiro että Kuro olivat häneen ihastuneita, mikä tulee jälkeenpäin ilmi. Tsukuru itse ei tajunnut mitään. Eräänä yönä Haida ottaa Tsukurulta suihin ilman ennakkovaroitusta. Yliopistossa varattu nainen hyväksyy Tsukurun lähentelyt “with barely a moment’s hesitation”. Sara on kiinnostunut Tsukurusta tämän sitoutumiskyvyttömyyteen johtavasta traumasta huolimatta. Ehkä nämä naisseikkailut voi selittää sillä, että Ao kuvaa Tsukurua komeaksi ja kohteliaaksi, mikä miellyttää naisia (kuulemma kaikkien ystäväpiirin jäsenten äidit pitivät Tsukurusta). Niinpä Tsukuru on oikeastaan varsin hyvä naisten kanssa, hän on vain itse täysin sokea tälle lahjalleen.

Kirjassa puhutaan paljon musiikista, eritoten Lisztin Le mal du pays’sta. Se on kaunis, melankolinen pianosävellys, osa kokonaisuutta, josta kirja saa nimensä – Années de Pelerinage, vaelluksen vuodet. Tsukurun tapauksessa tämä ei viittaa varsinaiseen vaellukseen vaan hänen yleisesti päämäärättömään elämäänsä. Ainut matka, jonka hän kirjassa suorittaa, on Suomeen. Murakami kirjoittaa rakkaasta kotimaastamme asiantuntevaan sävyyn. Hän on selvästi tehnyt taustatyötä, sen verran tutuilta kuvaukset Helsinki-Vantaan lentokentästä ja syrjäseutujen pikkuteistä tuntuvat. Kun Tsukurulta kysytään, mitä Suomessa on, vastaus on ennalta-arvattava: “‘Sibelius, Aki Kaurismaki films, Marimekko, Nokia, Moomin.’ Tsukuru listed all the names of famous Finnish things that he could think of. His boss shook his head, obviously indifferent to all of them.” Loppuviimein Suomesta ei paljastu mitään mullistavaa vastausta Tsukurun etsimiin mysteereihin, mutta siellä odottaa palapelin viimeinen pala, jonka Tsukuru tarvitsee sovittaakseen yhteen särkyneen sielunsa. Lopussa Tsukuru voisi tappaa itsensä saatuaan edes jonkinlaisen katarsiksen, mutta luultavasti hän ei tee niin. Viimeisillä sivuilla on toiveikkuutta. Tsukuru haluaa Saraa niin paljon, että hänestä tuntuu, että jos Sara antaa hänelle rukkaset, hän kuolee joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Minusta tämä halu on elämänjanon merkki. Tsukuru ei ole aikoihin halunnut mitään niin kuin hän nyt haluaa, ja se on askel parantumista kohti.

 

Lainaukset: Haruki Murakami. Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage. Vintage Books 2014.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s