Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Muutkin kuin scifiharrastajat taitavat tuntea nimen Arthur C. Clarke miehenä, jonka kirjaan Kubrickin mestariteos Avaruusseikkailu 2001 perustuu. Childhood’s End (1953, suom. Lapsuuden loppu) edustaa samantyyppistä scifitarinaa kuin tuo elokuva: ihmisiä kehittyneemmät avaruusolennot ottavat kontaktin lähitulevaisuuden Maahan ja johtavat ihmiset kädestä pitäen polulle, joka johtaa mielikuvitukselliseen ja yllättävään lopputulokseen. Kubrickin elokuvan lopussa ihminen kehittyy tähtienväliseksi tietoisuudeksi, jonka sikiöhahmo kuvastaa uutta alkua. Myös Childhood’s Endin loppu on surrealistinen, mutta melankolisempi ja kohtalokkaampi. Kirjassa on lukuisia yllättäviä käänteitä, ja sen teemat kehittyvät alkuasetelmasta paljon, joten siitä ei voi juurikaan puhua paljastamatta yllätyksiä. Suosittelen lukemaan kirjan ummikkona, lukematta etukäteen kirja-arvosteluja tai edes takakansitekstiä. Jos et ole vielä tehnyt niin, älä lue tätä arvostelua. Hus siitä. Siinä ei ole kuin 200 sivua.

Kirjan alussa kylmä sota päättyy avaruusolentojen saapumiseen juuri, kun suurvallat ovat räjäyttämässä toisensa. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpavarustelulta putoaa pohja, kun maailmaan ilmestyy tuhansia vuosia teknologiassa edistyneempi voima. Heitä kutsutaan sanalla The Overlords, ylivaltiaat, mikä on kuvaavaa sekä siksi, että he alkavat hallita Maata ylimpänä hallintoelimenä, että siksi, että he pysyttelevät avaruusaluksissaan jotka leijuvat kirjaimellisesti ihmisten yläpuolella. He eivät näyttäydy ihmisille suoraan, vaan antavat heille käskyt YK:n välityksellä. Romaanin ensimmäisen osan päähenkilöksi nousee YK:n pääsihteeri Stormgren, jolle ylivaltiaat välittävät ohjeistuksensa. Hänkään ei näe valtiaitaan, vaan puhuu heidän edustajansa Karellenin kanssa läpinäkymättömän seinän läpi. Miksi valtiaat eivät halua ihmisten tietävän, miltä he näyttävät? He tuovat Maahan vakautta, rauhaa ja vaurautta, mutta monet epäilevät heidän tarkoituksiaan ja suhtautuvat heihin epäluuloisesti, koska he eivät paljasta itseään. Syy piilotteluun tulee heti ilmeiseksi, kun romaanin toisen osan alussa he vihdoin näyttäytyvät, viisikymmentä vuotta tulonsa jälkeen, kun he toteavat ajan olevan kypsä. Ylivaltiaat ovat pirun näköisiä: “The leathery wings, the little horns, the barbed tail––all were there.” Tämä ei ole pelkkää sattumaa, vaan syy siihen, miksi paholaista kuvataan siivekkääksi, sarvekkaaksi ja sorkalliseksi mieheksi, juontaa juurensa ylivaltiaista, joiden ulkomuoto on sisäistynyt ihmiskunnan geneettiseen muistiin.

Ylivaltiaat eivät harjoita tyranniaa vaan antavat ihmisille hellävaraisia ohjeita ja neuvoja, ja paljon viisautta ja teknologiaa, jotka mahdollistavat Maan yhdistymisen, sotien ja epäoikeudenmukaisuuksien loppumisen. “Fifty years is ample time in which to change a world and its people almost beyond recognition. All that is required for the task are a sound knowledge of social engineering, a clear sight of the intended goal––and power.” Tämä prosessi johtaa Kultaiseen aikaan, jota kuvataan suureellisilla termeillä mutta jonka varsinaiset yksityiskohdat Clarke pitää melko epäselvinä. “By the standards of all earlier ages, it was Utopia. Ignorance, disease, poverty, and fear had virtually ceased to exist. The memory of war was fading into the past as a nightmare vanishes with the dawn; soon it would lie outside the experience of all living men. [–] Production had become largely automatic: the robot factories poured forth consumer goods in such unending streams that all the ordinary necessities of life were virtually free. Men worked for the sake of the luxuries they desired: or they did not work at all. It was One World. The old names of the old countries were still used, but they were no more than convenient postal divisions. There was no one on earth who could not speak English, who could not read, who was not within range of a television set, who could not visit the other side of the planet within twenty-four hours. . . .”

Utopiakuvaukset ovat aikansa tuotteita. 1950-luvulla keksityt utopiat ovat maailmoja, jotka ratkaisevat 50-luvulla ihmisten mielissä olleet ongelmat. Childhood’s Endin kuvaama utopia on poliittinen ja ekonominen utopia, jonka robottitehtaat mahdollistavat. Romaani olettaa, että nämä robottitehtaat ratkaisevat samalla myös kaikki sosiaaliset ongelmat. “Crime had practically vanished. It had become both unnecessary and impossible. [–] Crimes of passion, though not quite extinct, were almost unheard of. Now that so many of its psychological problems had been removed, humanity was far saner and less irrational.” En epäile, ettei Clarken kuvaamaa psykologista parantumista hänen utopiassaan tapahtuisi, mutta hän liioittelee sen kauaskantoisuutta. Nykyaika on ekonominen utopia verrattuna 1000-luvun Eurooppaan, mutta ovatko ihmiset sen onnellisempia? Päivittäinen elämämme on helpompaa, sairauksia ja kuolemaa ja kärsimystä on vähemmän, mutta ihmiset keksivät aina uusia asioita, joista valittaa, jotka särkevät utopiamme. Aina voi keksiä uusia utopioita. 2010-luvulla on muodissa vähemmistöjen ja erilaisuuden kunnioittamisen kulttuuri. Childhood’s End noteeraa kyllä tämän sosiaalisen ulottuvuuden: sukupuolten ja ihonvärien välillä vallitsee tasa-arvo, mutta mikäli romaani kirjoitettaisiin tänä päivänä, sen täytyisi painottaa enemmän sitä prosessia, jolla robottitehtaat johtavat tasa-arvoisuuteen ja syrjinnän loppumiseen. Miksi ylivertainen teknologia poistaa syrjinnän? Tämä on kysymys, joka 50-luvulla ei ollut relevantti scifikirjailijalle ja sitoo romaanin omaan aikaansa sen maailmojasyleilevästä luonteesta huolimatta.

Romaani itse kuitenkaan ei pyri omahyväisesti väittämään utopiaansa täydelliseksi. Se näyttäytyy romaanin ihmisille Kultaisena aikana, mutta Clarke tökkii siihen myös pilkallisia reikiä ja myös huomauttaa, että mukavuusyhteiskunnan myötä myös ihmisten vaatimustaso kohoaa. Uskonnot, tieteet ja taiteet ovat myös menettäneet merkityksensä. Uskontojen kuolema on mielenkiintoinen kappale, sillä se on tiedemiehen näkemys, jossa hukataan täysin uskon todellinen merkitys. Karellen antaa ihmisille laitteen, jolla voi katsoa menneisyyteen. Tämä paljastaa kaikkien maailman uskontojen alut inhimillisiksi, ei jumalallisiksi. “Most of them were noble and inspiring––but that was not enough. Within a few days, all mankind’s multitudinous messiahs had lost their divinity. Beneath the fierce and passionless light of truth, faiths that had sustained millions for twice a thousand years vanished like morning dew.” Eihän tuo laite oikeasti olisi tarpeeksi romuttamaan maailman uskontoja. Jo nykyään monet hylkäävät uskonnon tieteen vuoksi, mutta uskonnot jatkavat olemassaoloaan siitä huolimatta. Ihmiset uskovat asioihin, joita ei voi todistaa, se on uskontojen merkitys. Niin tekevät myös tiedemiehet, jotka eivät täysin kykene sovittamaan tieteellistä maailmankuvaansa yhteen uskonnollisten näkemystensä kanssa. He uskovat siitä huolimatta. Mikään teknologinen saavutus ei pyyhi pois ihmisten psykologista tarvetta Jumalaan. Tästä Clarken romaani on kanssani eri mieltä. “Humanity had lost its ancient gods: now it was old enough to have no need for new ones.” Tämä on kuitenkin tärkeä osa Childhood’s Endin teemoja. Ihmiskunta kehittyy ja kulkee eteenpäin, kohti tuntematonta määränpäätä. Avaruudesta tulleet ylivaltiaat ovat vain tätä kehitystä kiihdyttävä ja ohjaava tekijä, he eivät aiheuttaneet sitä. Ihmiskunta on elänyt lapsuutta, nyt he aikuistuvat. Aikuistuminen on kivulias ja surullinen prosessi. Lapsi on tietämättömyydessään iloinen, aikuinen taas kantaa vastuun painon. Mutta aikuisen mieli on lapselle tuntematon, lapsi ei voi ymmärtää aikuisuutta eikä niin ollen myöskään omaa tulevaisuuttaan. Tästä Childhood’s End kertoo: ihmiskunta tulee kehittymään niin pitkälle, että nykyhetkellä emme edes voisi ymmärtää omaa tulevaisuuttamme, vaikka jotenkin sen voisimmekin nähdä. Emme tunnistaisi itseämme.

Utopia, josta Clarken Kultainen aika puhuu, on vain välivaihe. Ihmiskunta on vasta valmistumassa aikuisuuteen, ei vielä saavuttanut sitä. Tästä kertoo se, mitä romaani sanoo taiteesta ja tieteestä. Voisi ajatella, että teknologian räjähdysmäistä harppausta olisi vastannut tieteen uusi aikakausi, mutta itse asiassa teknikoilla ja insinööreillä on suuri ero teoreetikkoihin. “It seemed futile to spend a lifetime searching for secrets that the Overlords had probably uncovered ages before. This decline had been partly disguised by an enormous efflorescence of the descriptive sciences such as zoology, botany, and observational astronomy. There had never been so many amateur scientists gathering facts for their own amusement––but there were few theoreticians correlating these facts.” Siis tietoa maailmasta kerätään enää vain huvin vuoksi, ei ihmiskunnan oman tieteen kehittämiseksi eteenpäin. Ihmiskunta alkaa tulla riippuvaiseksi ylivaltiaistaan.

Näitä suuria kehityssuuntia käsitellään paitsi yleispätevillä lausahduksilla, myös henkilöhahmojen kautta. Romaanin ensimmäisen kolmanneksen ajan keskiössä on YK:n Rikki Stormgren, joka kidnapataan skeptikkojen toimesta. Kidnappaajat epäilevät ylivaltiaiden todellisia motiiveja: “‘Possibly the motives of the Overlords are good––according to their standards, which may sometimes be the same as ours. But they are interlopers––we never asked them to come here and turn our world upside down, destroying ideals––yes, and nations––that generations of men have fought to protect.'” Karellen pelastaa Stormgrenin kidnappaajiltaan, mutta epäilyksen siemen on jo istutettu, ja Stormgren itsekin alkaa epäillä valtiaita. Hänen suhteensa Karelleniin on hienostunut: heistä tulee ystäviä, vaikka edustavat eri lajeja eivätkä ole tavanneet toisiaan kasvoista kasvoihin, mutta ystävyyden alavireenä on varovaisuus ja epäluuloisuus. Stormgren kuolee vanhuuteen ennen valtiaiden suurta paljastusta, mutta ainoana ihmisenä näkee vilaukselta Karellenin paholaismaisen hahmon ja ymmärtää, miksi tämä vielä piilottelee ihmisten katseilta. Stormgren ei pelkää.

Romaanin toisen osan The Golden Age päähenkilö on Jan Rodricks, joka edustaa Kultaisen ajan yli-ihmistä. Hän on musta, minkä mainitaan Kultaisella ajalla olevan yhdentekevää rasismin loputtua – itse asiassa mustaihoisten asema on jossain vaiheessa jo ohittanut valkoisten. “The convenient word ‘nigger’ was no longer taboo in polite society, but was used without embarrassment by everyone.” Tämä lausahdus nostanee joissain lukijoissa jo hysteriaa, mutta 50-luvulla sanaan ei liittynyt samaa kärkevää loukkausta kuin nykyään. Leimaava se kylläkin oli jo silloin, ja tuskin voidaan olettaa että tulevaisuuden tasa-arvoisessa ihanneyhteiskunnassa käytettäisiin aiemmin loukkaavana ja rasistisena pidettäviä ilmauksia. Juuri tällaisissa yksityiskohdissa 50-luvun ajatusmaailma tulee esiin.

27-vuotiaana Jan on opiskellut vuosikausia matematiikkaa, fysiikkaa, filosofiaa ja musiikkia ja jatkaa yhä opiskelua vailla huolta työuran aloittamisesta. Hän rakastuu kauniiseen tyttöön ja saa rukkaset, ja haaveilee tähteinvälisestä matkustuksesta. Jan salakuljettaa itsensä ylivaltiaiden kotiplaneetalla piiloutumalla täytetyn kaskelotin sisään tietäen, että aika-avaruuden suhteellisuuden vuoksi Maassa kuluu neljäkymmentä vuotta ennen kuin hän on perillä, vaikka matka itse hänen näkökulmastaan kestää vain pari kuukautta. Niinpä hän tietää, että ennen kuin hän voi palata, kaikki hänen tuntemansa ihmiset ovat jo kuolleet. Tiedonjano kuitenkin ajaa häntä, ja ylivaltiaat sallivat hänen pääsynsä omalle planeetalleen. Jan näkee toisen, eriskummallisen maailman ja saa tietää totuuden, ja sillä välin ihmiset Maassa myös kuulevat totuuden siitä, miksi ylivaltiaat tulivat Maahan ja auttoivat ihmiskuntaa. Mutta kun Jan palaa, ei ihmisiä ole enää jäljellä.

Ihmisten evoluutio ottaa yhden sukupolven aikana valtavan harppauksen, kun ihmiset kehittävät psyykkisiä kykyjä. Ihmisten lapset oppivat telekineettisiä, suuria voimia, ja heidän mielensä yhdistyy entiteetiksi, jonka älykkyyttä heidän vanhempansa eivät voi käsittää. “‘All the earlier changes your race has known took countless ages. But this is a transformation of the mind, not of the body. By the standards of evolution, it will be cataclysmic––instantaneous.'” Vanhemmat jäävät elämään ilman lapsia ja ilman tulevaisuutta ja tuhoavat turhautuneina toisensa, kykenemättä satuttamaan ylivertaisia lapsiaan vaikka haluaisivatkin. Ylivaltiaat pitävät ihmiskunnalle pitkän ja perusteellisen viimeisen puheen, joka varmasti jollain tasolla kutkuttaa jokaista lukijaa. Siinä he paljastavat, että heidät lähetettiin suojelemaan ja ohjaamaan ihmiskuntaa, jotta nämä saavuttaisivat tuon halutun psyykkisen evoluution tason ja yhdistyisivät heidän omien mestariensa kanssa niin sanottuun Ylimieleen (The Overmind), joka elää olemassaolon tasolla, josta ihmiset ja ylivaltiaat eivät kummatkaan ymmärrä kovin paljoa. Nyt ihmisten lasten on aika liittyä Ylimieleen, mutta heidän vanhempansa kokevat tämän arvon korotuksen suurena henkilökohtaisena menetyksenä.

Seuraa jakso, joka muistuttaa Alfonso Cuarónin elokuvan Children of Men (2005) konseptia. On kulunut vuosikausia ilman, että ihmisille on syntynyt yhtään uutta lasta. “In the space of a few days, humanity had lost its future, for the heart of any race is destroyed, and its will to survive is utterly broken, when its children are taken from it.” Romaanin kolmannen osion päähenkilöt Jean ja George, joiden lapset Jeffrey ja Jennifer lähtevät heidän luotaan liittyäkseen Ylimieleen (mikä samalla tuhoaa heidän oman, yksilöllisen persoonallisuutensa), asuvat keskellä Tyyntämerta, taiteisiin ja tieteisiin keskittyvässä Uuden Ateenan siirtokunnassa, ja lasten menetyksen jälkeen koko Uusi Ateena päättää tuhota itsensä ydinasein, koska elämällä ei ole enää merkitystä. “There were some who said: ‘The world is still beautiful; one day we must leave it, but why should we hasten our departure?’ But others, who had set more store by the future than the present, and who had lost all that made life worth living, did not wish to stay. [–] It was thus with Athens. The island had been born in fire; in fire it chose to die. Those who wished to leave did so, but most remained, to meet the end among the broken fragments of their dreams.” Tämä lapsikeskeinen ajattelu on toinen asia, joka liittää romaanin 50-lukuun. Toki nykyäänkin lapset ovat vanhempiensa tärkein ja rakkain saavutus, mutta sitä tuskin pidetään ainoana elämän arvoisena asiana. Elämme hedonismin vuosisataa, jossa elämää pidetään arvokkaana oman itsensä vuoksi, ja silkka itsensä viihdyttäminen on hyväksyttävä elämänmuoto. Lapset kuvastavat ihmiskunnan tulevaisuutta: ilman heitä ei olisi järkeä tehdä sijoituksia, suunnitelmia, politiikkaa yli viidenkymmenen vuoden päähän. Mutta valtaosa ihmisistä jatkaisi silti elämistä, jotkut murtuneina, mutta jotkut myös piittaamattomina (ne, joilla ei ole omia lapsia ja jotka eivät oikeastaan edes pidä lapsista). Kyllähän nykyäänkin lapsensa menettäneet elävät eivätkä kaikki saman tien tee itsemurhaa. Tietysti tilanne olisi drastisempi, mikäli kaikki lapset maailmassa katoaisivat kollektiivisesti samaan aikaan, mutta toisaalta heidän katoamiselleen on hyvä selitys, ikään kuin lapset olisivat valmistuneet ja lentäneet pesästä, mikä olisi tapahtunut vääjäämättömästi kuitenkin, vaikka ehkä vähemmän lopullisesti. Sen jälkeen elämää elettäisiin itsensä vuoksi, tätä hetkeä varten, ei tulevaisuutta. Itämaisten filosofien mukaan tämä on jopa tavoiteltava elämänmuoto. Toki on paljon kysymyksiä eläkeläisten huoltosuhteesta ja yksinäisyydestä, jotka vaatisivat vastauksia, mutta Childhood’s Endin ihmisethän elävät ns. post-scarcity-yhteiskunnassa, jossa kaikki saavat tarvitsemansa hyödykkeet automaattisesti, kenenkään tarvitsematta työskennellä niiden eteen.

Ja niin ihmiskunta on aikuistunut ja samalla tuhoutunut. Karellen lopettaa puheensa: “‘It is my hope that humanity will go to its rest in peace, knowing that it has not lived in vain. For what you will have brought into the world may be utterly alien, it may share none of your desires or hopes, it may look upon your greatest achievements as childish toys––yet it is something wonderful, and you will have created it.'” Tämä pätee pienemmissä mittasuhteissa moniin vanhempiin, jotka ovat työllään taanneet lapsilleen korkeamman koulutuksen kuin mitä itse ovat saaneet.

Sitten Jan palaa Maahan viimeisenä miehenä. Viimeiset melankoliset luvut, joissa Jan asuu yksin ylivaltiaiden kanssa ihmisten jälkeensä jättämällä planeetalla, ovat raskasta ja täyteläistä luettavaa. Ylivaltiaiden planeetalla Jan on nähnyt Ylimielen, tai jonkinlaisen surrealistisen representaation siitä, ja ymmärtänyt, että ihmisten pirunnäköiset ylivaltiaat ovat itse orjia jollekin korkeammalle voimalle. Kun korkeammalle tasolle nousemiseen valmistautuvat lapset alkavat leikitellä Kuulla ja Maalla, ylivaltiaat pakenevat, sillä aurinkokuntamme ei ole enää heille turvallinen, mutta Jan jää jälkeen tarkkailemaan, miten lapset ottavat viimeisen askeleen ja liittyvät osaksi Ylimieltä. Tämä jakso menee jo melko psykedeeliseksi.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Onko kirjan kuvaama tulevaisuus mahdollinen? Itse en oikein usko ajatuksen yliluonnollisiin voimiin (telepatiaan tai telekinesikseen), ja uskottavuutta syö se äkkinäisyys, jolla lasten voimat heräävät, mutta toki maailmankaikkeudessa on paljon asioita, joita emme vielä ymmärrä. Ylimielen kaltainen olio, joka on syntynyt lukuisten planeettojen lajien herätessä uudenlaiseen tietoisuuteen ja yhdistyessä toisiinsa, on aika kaukaa haettu evoluutiopolku mutta ei kenties varsinaisesti ottaen mahdoton. Se tuo mieleeni Neon Genesis Evangelionin Human Instrumentality -projektin, jossa kaikkien ihmisten tietoisuus sulaa yhteen ja kaikki tunteet jaetaan, jolloin yksilöt hälvenevät kuin pisarat mereen. Ihmiskunnan viimeisenä askeleena tämäntyyppinen kollektiivinen tietoisuus esiintyy monessa mediassa. Mutta miksi laji muuttuisi yhdeksi olioksi? Eikö lajille ole hyödyllisempää lisääntyä, levittäytyä ja muuttua monimuotoisemmaksi, kuin kerääntyä yksilöksi?

Childhood’s End ei ole niitä romaaneja, joita tarvitsisi kovin syvällisesti tulkita, sillä sen viesti on kirjoitettu auki. Kirja herättää ajatuksia pikemminkin kuin kysymyksiä. Sisältyykö sen yksityiskohtiin piilomerkityksiä? Tuskin paljoa, mutta eräs seikka kyllä ansaitsee tarkastelua. Miksi ylivaltiaat on asetettu paholaisen näköisiksi? Onko siinä jokin uskonnollinen metafora? John Miltonin Paradise Lostissa Saatana syöstään taivaasta ja asettuu hallitsemaan helvettiä, kiroten ja kadehtien Jumalaa. Clarken Childhood’s Endissä paholaishahmoiset ylivaltiaat tunnustavat Ylimielen ylivertaisuuden ja suvereniteetin, mutta salassa toivovat, että voisivat itse joskus saavuttaa sen. Tämä on luultavasti tarkoituksellista.

Kaiken kaikkiaan kirjan herättämät tunteet ovat kahtiajakoisia: sekä yleviä että surullisia. On paljon optimistista scifiä, jossa ihmiset ovat ottaneet galaksin haltuunsa futuristisen teknologian avulla, ja tavallaan Childhood’s End liittyy samaan kategoriaan, sillä sekin uskoo ihmisillä olevan potentiaalia edetä pitemmälle ja nousta tähtiin. Toisaalta romaanin näkemys on, että nämä eivät ole enää ihmisiä siinä vaiheessa, että he ovat kehittyneet ohi ja yli siitä, mitä miellämme ihmisyydeksi. Kuten Karellen sanoo, ihmisten pitäisi olla ylpeitä siitä, että vaikka suurin saavutus ei ole heidän omansa, he ovat kuitenkin noiden suurten vanhemmat. Tuohon ylpeyteen luonnollisesti sekoittuu paljon murhetta.

Mikä alkaa sinänsä jännittävänä kertomuksena salaperäisistä avaruusolennoista, jotka saapuvat Maahan, loppuu paljon laajempana ja syvällisempänä tarinana ihmiskunnan tulevaisuudesta. Clarken romaani on syystä klassikko, jonka tarina on niin yltäkylläinen, että jo sen täydellinen selittäminen vaatii suunnilleen yhtä pitkän ajan kuin romaanin lukeminen.

 

Lainaukset: Arthur C. Clarke. Childhood’s End. Ballantine Books 1981.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s