Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Brittiläinen Kazuo Ishiguro voitti äskettäin kirjallisuuden Nobelin palkinnon. Olin ehtinyt lukea ennen tätä häneltä novellikokoelman Nocturnes (suom. Yösoittoja). Siinä oli mukavan surumielinen, nostalginen, romanttinen ja salaperäinen tunnelma, juuri sellaista jolle sydämeni sulaa helposti, olenhan Murakamin fani. Ishiguro ja Haruki Murakami on houkuttelevaa laittaa samaan leiriin: kumpikin kirjoittavat surumielisiä kertomuksia, joissa on uuskumman elementtejä, kummallakin on usein musiikkiin liittyviä aiheita, kummallakin on japanilainen nimi ja joidenkin mielestä Nobel olisi kuulunut Murakamille. Mutta on heissä eronsakin. Murakami on kirjoittanut aina saman kirjan uudelleen, kun Ishiguro näyttäisi keksivän itsensä uudelleen. Ja Ishiguro osaa kirjoittaa naisia.

Never Let Me Go (vuodelta 2005, suom. Ole luonani aina) on sovitettu elokuvaksikin (samoin kuin Ishiguron varhaisempi The Remains of the Day (suom. Pitkän päivän ilta)), joka hyvin onnistuu spoilaamaan kirjan juonen ja tekemään melodramaattista siirappia Ishiguron hienovaraisesta tunnelmasta.

Mennäänpä analyysiin. Never Let Me Gon kohdalla halusin puhua siitä, miksi kirja oikeastaan on niin koskettava. Mitä keinoja Ishiguro käyttää vangitsemaan lukijansa, miksi kyyneleet valuvat, miksi tarina jää ajatuksiin kummittelemaan?

Ensiksikin Ishiguro rakentaa mysteerin. Hänen kertojanäänensä on Kathy, nuori nainen, joka muistelee lapsuuttaan sisäoppilaitoksessa nimeltä Hailsham. Miksi hän muistelee näitä asioita, kenelle hän ne kertoo? Emme tiedä, joten luemme saadaksemme tietää. Ishiguro virittää ansan: hän ei anna kaikkea Kathyn tietämää informaatiota alussa, hän pimittää sitä, jolloin lukija kiinnostuu. Alussa siis emme niinkään tunne empatiaa henkilöhahmoja kohtaan kuin yritämme saada kiskottua heistä totuuden irti.

Kathy pudottelee vihjeitä siitä, että sisäoppilaitos ei ole ihan tavallinen. Heti alussa kyllä puhutaan hoitajista ja luovuttajista (“carer” ja “donor”), mistä voi olettaa Kathyn olevan sairaanhoitaja. Mutta luovuttajista puhutaan vähän outoon sävyyn, eikä kerrota, mitä he oikeastaan luovuttavat. Hailshamista taas mainitaan sen olevan hyvin erityinen. Kathy miettii, tajusiko lapsena ollenkaan miten onnekas oli, kun hän sai olla siellä, ja kertaa tapauksia aikuisiältään, kun hän kohtasi entisiä koulutovereitaan ja muisteli näiden kanssa Hailshamia.

Kathy kertoo ystävistään Ruthista ja Tommysta. Ruth on voimakastahtoinen päällepäsmäri ja Tommy vähän outo, syrjäänvetäytyvä poika. Romaanista tulee kasvukertomus, jossa lapset oppivat paikkansa maailmassa. Lukija ei vielä oikein tiedä, mikä tuo paikka oikeastaan on. Hailshamissa lapsia kannustetaan luovuuteen, he esittelevät opettajille maalauksiaan ja runojaan. Jo pienenä Kathysta tuntuu, että opettajat eivät kerro lapsille kaikkea. Varsinkin Miss Lucy on arvaamaton ja tuntuu välillä puhuvan ohi suunsa.

Mutta Kathy itse kyllä lapsesta asti tietää, että hän tulee elämään vain kolmikymppiseksi, samoin kuin kaikki Hailshamin lapset. He tulevat kuolemaan elintenluovutuksiin, jotta jotkut muut voisivat elää. He ovat kakkosluokan kansalaisia, alaihmisiä, joiden elämät ovat arvottomia. He eivät voi edes saada lapsia. Tämä on totuus, joka Kathyn elämää verhoaa, ja se paljastuu viimeistään sivulla 80 (lukijan on helppo päätellä asiain laita summittaisesti jo aikaisemmin): “‘You’ll become adults, then before you’re old, before you’re even middle-aged, you’ll start to donate your vital organs. That’s what each of you was created to do.'” Mutta lapsi, joka on kasvatettu tuohon tietoon pienestä pitäen, ja jolla ei ole mitään kosketusta ihmisiin, joiden kohdalla olisi toisin, ei ymmärrä tilanteen tragediaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Kathy sanoo, että tavallaan lapsille on kerrottu ja ei kerrottu. Kathy kuvailee, miten lapset kertoivat vitsejä siitä, miten heidät avattaisiin kuin vetoketjulla, mikä kuvaa lasten suhtautumista asiaan, ja miten nämä vitsit loppuvat kun Miss Lucy möläyttää lapsille että kyseessä on vakava asia. “[t]he donations went back to being a subject to be avoided, but not in the way it had been when we were younger. This time round it wasn’t awkward or embarrassing any more; just sombre and serious.”

Scifiprosaisti olisi rakentanut totuuden Kathyn ja hänen koulutovereidensa elämästä yllätykseksi kirjan loppuun. Tarina olisi loppunut järkyttävään paljastukseen, joka vastaa lukijan kysymykseen: miksi Kathy ja muut elävät eristyksissä maailmasta ja mitä heille ei kerrota? Mutta Ishiguro ei halua shokeerata. Hän ei lyö totuutta vasten kasvoja. Hän panee sen hiipimään. Kuten sanoin, alussa Ishiguro virittää lukijalle ansan, herättää tiedonhalun. Sitten lukijalle käy selväksi, että Kathy on jaarittelija, joka selittää lapsuudenmuistojaan, jotka liittyvät toisiinsa löyhin mielleyhtymin: Hailshamin perinteistä, lasten leikeistä, kiusaamisista, ihastumisista, salaisista piilopaikoista. Never Let Me Gon lukeminen on kuin kuuntelisi tuntematonta ihmistä, joka kertoo seikkaperäisesti jostain itselleen henkilökohtaisesti tärkeästä oivalluksesta. Kathy haluaa sanoa jotain, mutta ei saa sanottua sitä suoraan. Hän ei tiedä, mikä hänen sisällään paisuu, eikä osaa sitä ilmaista, joten hän vain kertoo kaiken, mikä tuohon paisuntaan on johtanut. Niinpä lukijan havittelemat vastaukset eivät tule tyydyttävällä tavalla yhtäkkisesti, vaan hitaasti, osana Kathyn varttumista.

Tästä syntyy jännite. Ishiguro antaa tietoa, mutta tekee sen hitaasti, vähitellen, jolloin jännite ei ole sellainen kuin jännityskirjoissa. Trillerin jännite virittyy tiukaksi ja sitten laukeaa lopussa. Never Let Me Go laukeaa hitaasti, ja paukku on jo ohi ennen kirjan puoltaväliä. Tämä on tehnyt kirjasta joillekin turhauttavan lukuelämyksen. Se ei ole tyydyttävä, siinä ei ole lopputwistiä. Sen sijaan se on täynnä aitoutta ja ahdistavuutta. Sen asetelma on todellisen eikä keinotekoisen tuntuinen. Kathy elää tietäen oman elämänsä rajallisuuden, ja lukija kulkee hänen rinnallaan jakaen tuon tiedon. Lukija on oppinut sen samalla tavalla kuin Kathy: vähitellen. Tämä yhdessä Kathyn rupattelumaisen kerrontatyylin kanssa tekee lukijasta ja Kathysta ystävykset. Kathy ei ole mikään self-insert lukijalle, ei tyhjä taulu lukijan omalla persoonalla täytettäväksi, vaan matkakumppani. Kun Kathy on perusteellisesti selostanut lapsuudensa kommellukset, tulee lukijalle tunne, että hän on ollut todistamassa noita kommelluksia ja ottanut niihin osaa. Lukijasta tulee Kathyn lapsuudenystävä, kuten Ruth ja Tommy ovat. Kolmikko liikkuu paljon yhdessä, ja oikeastaan kyseessä on nelikko: sinä olet osa porukkaa.

Näin Ishiguro saa lukijan välittämään henkilöhahmostaan. Seuraavaksi on vuorossa sama kuin keskitysleirielokuvissa: henkilö pannaan kärsimään loputtomat tuskat. Mutta kun lukija on Kathyn rinnalla tämän ystävänä, emme koe Kathya kohtaan etäistä sympatiaa kuten keskitysleirivankia kohtaan, vaan jaamme hänen sietämättömän olotilansa.

Goodreadsissa porukka on arvostellut romaania siitä, miten lannistunut ja kyvytön päähenkilö Kathy on. Miksi hän ei pakene, taistele vastaan, aloita vallankumousta? Kathy ei edes väitä vastaan, ei koskaan korota ääntään, ei lausu julki epäoikeudenmukaisuutta, joka hänen maailmaansa koettelee. Nämä arvostelijat ovat empaattisesti jakaneet Kathyn kokeman turhautuneisuuden, ja se on saanut heidät ravistelemaan kirjaa, heittämään sitä ympäriinsä ja huutamaan: mikset tee mitään? Tilanne on vaikea sietää, se on painajaismainen ahdistavuudessaan. Siihen voi oikeastaan reagoida vain kahdella tavalla: joko tunteen sulkee ulkopuolelle tai antaa sen järkyttää itseään. Kirjan heitteleminen ja Kathyn syytteleminen on mielestäni osoitus tunteen ulkoistamisesta, siinä lukija kieltää tuntemisen itseltään ja arvostelee kirjaa siitä, että se on yrittänyt manipuloida hänet tuntemaan jotain epämiellyttävää, jota hän ei olisi halunnut tuntea. Jälkimmäinen vaihtoehto johtaa siihen, että lukija kokee Kathyn tuskan ja sulkee henkilön sydämeensä, jossa se aiheuttaa samoja tunteita kuin oikeassa elämässä läheisen menettäminen tai epäoikeudenmukaisuuden todistaminen: jokin isokokoinen tempoo ja riuhtoo sisällä haluten ulos mutta löytämättä kunnon kanavaa, jolloin se voi purkautua vaikka itkuna.

No, mikä Kathyn tilanteessa sitten oikeastaan on niin ahdistavaa? Hän elää onnellisen lapsuuden eikä joudu kärsimään nälkää tai kipua, ja tietää että maailmassa monilla on huonomminkin. Hänhän on epätavallisen onnekas, kun hänellä on ollut Hailshamin kaltainen turvallinen kasvuympäristö. Ilmeisesti suurin osa klooneista, jotka kasvatetaan elintenluovuttajiksi, kasvatetaan jonkinlaisissa lihateollisuuslaitoksissa kuin liha- ja siipikarja. Kathyn osa on parempi: hänet on opetettu lukemaan ja laskemaan, hän on saanut ilmaista itseään ja elää kauniissa, vanhassa rakennuksessa.

Kathy kuvittelee olevansa ihminen, hän kuvittelee omaavansa sielun. Sen sijaan muu maailma pitää häntä ja hänen luokkatovereitaan vastenmielisinä olioina. Tuota hyljeksintää kirja ei juurikaan käsittele, Kathy ei joudu soimatuksi eikä tomaattien pommitettavaksi. Ympäröivä maailma pysyy etäisenä, suljettuna. Kathy matkustelee kyllä ympäri Englantia, mutta hänellä ei koskaan ole kosketusta muihin ihmisiin kuin niihin, jotka ovat kloonattuja hänen laillaan tai joiden työtehtäviin kuuluu olla tekemisissä kloonien kanssa. Tästä tulee tarinaan annos klaustrofobiaa. Muiden ihmisten suhtautumista Kathy saa maistaa Hailshamissa, kun salaperäinen Madame tulee vierailulle ja Kathy ystävineen asettuu tämän tielle. Madame kavahtaa lapsia kuin nämä olisivat iljettäviä tai pelottavia. Tuosta seuraa Kathylle psykologinen trauma: hän on leimattu, hän oppii pienestä pitäen olevansa iljettävä olio.

Kaipausta ulkopuoliseen maailmaan symboloi tarina Norfolkista. Lasten keskuudessa liikkuu tarina, että Norfolk Englannin itärannikolla on paikka, jonne kaikki kadonneet esineet menevät. Norfolkiin liittyy tämä mystiikka, koska kaikista muista Englannin maakunnista on koulussa iso kuvakalenteri. Kathy kadottaa itselleen rakkaan musiikkinauhan, ja paljon myöhemmin, kun hän jo tietää, ettei Norfolk oikeasti ole mikään kadonneiden esineiden ihmemaa, hän pääsee vierailemaan siellä. Ihme tapahtuu: Kathy löytää sieltä samanlaisen nauhan. Mutta kirjan päätarinassa ihmeitä ei tapahdu.

Miss Lucy pelkää lasten kuvittelevan liikoja, kenties hän on myötätuntoinen klooneja kohtaan eikä halua näiden elättelevän turhia toiveita, tai ehkä hän vihaa klooneja eikä halua nähdä niiltä ihmismäistä käyttäytymistä. Niinpä hän sanoo näille suorat sanat: “‘None of you will go to America, none of you will be film stars. And none of you will be working in supermarkets as I heard some of you planning the other day. Your lives are set out for you.'” Kathy oppii, ettei hänellä sovi olla unelmia eikä tavoitteita.

Siitä huolimatta Kathylle kehittyy kuin tahtomattaan unelma, ja tässä kohtaa Ruthin ja Tommyn roolit tulevat tärkeiksi.

Ruth ei ole alistuvaa sorttia, pikemminkin hän lähentelee koulukiusaajaa. Hän on Kathyn paras ystävä seitsemänvuotiaasta asti, mutta ei koskaan oikeastaan kuuntele tätä tai halua tunnustaa ymmärtävänsä, mistä Kathy puhuu. “But Ruth didn’t get my point – or maybe she was deliberately avoiding it. Maybe she was determined to remember us all as more sophisticated than we were. Or maybe she could sense where my talk was leading, and didn’t want us to go that way.” Kerran Kathy uskoutuu ystävälleen murrosikäisistä seksihaluistaan ja kysyy, tunteeko Ruthkin sellaisia himoja, mihin Ruth vastaa: “‘What you’re saying does sound a bit weird, Kathy. But maybe it’ll calm down after a while.'”

Ruthilla on kaksi puolta. Hän pitää yllä kovaa kuorta kätkeäkseen heikon sisimpänsä. Lasten leikeissä hän määrää säännöt ja komentelee muita. Hän teeskentelee olevansa hyvä shakissa vaikka ei itse asiassa edes osaa pelin sääntöjä. Hän väittää olevansa hyvissä väleissä suositun opettajan Miss Geraldinen kanssa ja saaneensa tältä penaalin lahjaksi, vaikka osti penaalin itse eikä luultavasti ole Miss Geraldinelle mitenkään erityinen. Ja kun hänen asemansa kyseenalaistetaan, hän järkyttyy: “Now I saw how upset Ruth was; how for once she was at a complete loss for word, and had turned away on the verge of tears. And suddenly my behaviour seemed to me utterly baffling. All this effort, all this planning, just to upset my dearest friend.” Kathy välittää Ruthista, mutta tytöt usein aiheuttavat toisilleen pahan mielen.

Kun tytöt lähtevät Hailshamista asumaan kloonien siirtolamökille, Ruth alkaa hengailla vanhempien kloonien kanssa. “In those first months at the Cottages, our friendship had stayed intact because, on my side at least, I’d had this notion there were two quite separate Ruths. There was one Ruth who was always trying to impress the veterans, who wouldn’t hesitate to ignore me, Tommy, any of the others, if she thought we’d cramp her style. This was the Ruth I wasn’t pleased with, the one I could see every day putting on airs and pretending [–]. But the Ruth who sat beside me in my little attic room at the day’s close, [–] that was the Ruth from Hailsham, and whatever had been happening during the day, I could just pick up with her where we’d left off the last time we’d sat together like that.” Ruth haluaa tehdä vaikutuksen, haluaa näyttää aikuisemmalta. Ruth on tavoitteellinen, häntä voisi kutsua pyrkyriksi. Sisältä hän ei ole sen kummempi kuin Kathykaan, hän on helposti särkyvää sorttia, mutta hän yrittää enemmän.

Ruthilla on unelma: hän haluaa löytää ihmisen, josta hänet on kloonattu. Lapset puhuvat “mahdollisista” (“possibles”), ihmisistä, jotka muistuttavat heitä itseään siinä määrin, että he voisivat olla näiden kopioita. Ja mikäli tuollaisen mahdollisen löytää, ehkä saa jotain osviittaa itsestään, omista kyvyistään ja suuntautuneisuudestaan. Ruth tietenkin toivoo, että hänen esikuvansa eläisi hyvää elämää, omaisi hyvän työpaikan siistissä toimistossa, olisi rikas ja rakastettu. Kathy ei elättele tällaisia haaveita, hän etsii mahdollisiaan pornolehdistä, tietäen että heidät on kloonattu pohjasakasta. Ruth lähtee tavoittelemaan unelmaansa, kun siirtolamökille kiirii huhu, että Norfolkissa on nähty Ruthille mahdollinen. Ruth, Tommy ja Kathy matkustavat Norfolkiin (mistä Kathyn kasettikin löytyy) ja toteavat, että huhu ei ollut totta, että nainen kyllä muistuttaa Ruthia, mutta ei tarpeeksi ollakseen DNA:ltaan identtinen. Ishiguro antaa lukijalle jotain toivottavaa ja sitten särkee unelmat.

Kathyn unelma on, että hän ja Tommy voisivat osoittaa olevansa rakastuneita ja saada pidennyksen: hieman lisäaikaa, jonka he voisivat viettää yhdessä ennen kuin heidän luovutuksensa alkavat. Koska kadonnut kasettinauha löytyy Norfolkista, lukijalle herää pieni toivon kipinä. Ehkä he voivat saada onnellisen loppunsa, edes pienen palan onnea ennen vääjäämätöntä? Kathy on aina pitänyt Tommysta, ja vaikka Tommyn näkökulmasta tarinaa ei kerrotakaan, on kyllä selvää, että hänkin pitää Kathysta. Ruth tulee heidän väliinsä: hän ehtii ensin ja alkaa seurustella Tommyn kanssa on-off. Kathyn pitää vuosikaudet seurata sivusta ystävänsä ja ihastuksensa romanssia.

Vuosia myöhemmin, kun Ruthin luovutukset ovat jo alkaneet ja hänellä ei ole paljoa aikaa jäljellä, Ruth sanoo: “‘I kept you and Tommy apart.’ Her voice had dropped again, almost to a whisper. ‘That was the worst thing I did. [–] I’m not even asking you to forgive me about that. God, I’ve said all this in my head so many times, I can’t believe I’m really doing it. It should have been you two. I’m not pretending I didn’t always see that.'” Ruthille on ilmiselvää, että hänen ystävänsä ja poikaystävänsä ovat rakastuneita, ja hän pyytää sitä anteeksi kun on liian myöhäistä. Tämä menetyksen, ohimenon, kadotettujen mahdollisuuksien tunne leimaa koko kirjaa. Ilman syytä hukkaan heitettyjä elämiä.

Ruthia olisi helppo vihata tämän teeskentelyn, valheellisuuden ja tekojen vuoksi. Ishiguro voisi antaa lukijalle kanavan purkaa negatiivisa tunteita kohdistamalla ne henkilöhahmoon, antagonistiin. Mutta Ruth on myös sietämättömän inhimillinen. Hän tekee virheitä ja katuu niitä, ja niiden syyt ovat ymmärrettävät, eikä Kathy koskaan rakasta ystäväänsä vähempää niiden vuoksi. Toisinaan Ruth on jopa puutteineen samaistuttavampi hahmo kuin Kathy itse. Ishiguro ei myöskään koskaan anna kasvoja maailman vihamielisyydelle. Hailshamin opettajat ovat niin sanotusti hyvien puolella: he haluavat antaa klooneille paremman elämän ja ihmisoikeuksia, ja loppujen lopuksi epäonnistuvat. He eivät jaa kloonien synnynnäistä epätoivoa, ovat näiden yläpuolella yhteiskunnan hierarkiassa, mutta heitä ei kuitenkaan sovi vihata sen vuoksi. He ovat vain ihmisiä, kuten mekin, jotka käytämme sorretulla työvoimalla tuotettuja tuotteita, osa järjestelmää mutta eivät siitä vastuussa eivätkä edes hyväksy sen toimintaa.

Huhu pidennyksen mahdollisuudesta johtuu siitä, että Hailshamissa lapsilta kerätään näiden luovia töitä pois salaperäiseen “Galleriaan”. Lapset epäilevät, että joku päättävä taho tutkii töitä saadakseen tietää, ovatko jotkut kaksi pidennyksen hakijaa todella rakastuneet toisiinsa, sillä teokset kertovat tekijänsä sielusta, ja niistä pitäisi siis nähdä, ovatko ihmiset yhteensopivia toisilleen. Niinpä Kathy ja Tommy, kun Ruth on jo kuollut, menevät hakemaan Hailshamissa vierailleelta Madamelta tätä pidennystä itselleen. Siellä he saavat kuulla, ettei heidän teoriansa pitänyt paikkaansa, ettei ole mitään mahdollisuutta saada pidennystä vaikka olisi kuinka rakastunut. Kathyn – ja lukijan – toiveet pannaan palasiksi.

Gallerian todellinen merkitys oli osoittaa päättäjille, että kloonatut lapset ylipäätään omaavat sieluja, että he ansaitsevat inhimillistä kohtelua. Mutta sitäkään heille ei myönnetä, koko Hailsham suljetaan. Maailma on vielä pahempi ja epäoikeudenmukaisempi kuin Kathy oli osannut edes kuvitella. Sekin toivo, jota joskus oli, osoitetaan perusteettomaksi. Menneisyys negatoidaan, siltä riistetään pohja. Koko elämä muuttuu merkityksettömäksi.

Mistä sitten tiedän, että kuvailemani tunnetilat ovat olleet Ishiguron tarkoitus? Reaktiothan ovat subjektiivisia ja voi olla, että minä tulkitsen kirjaa omalla tavallani. Toki, mutta ahdistuksen ja sisäänpäin kääntyneen murheen tunne on rakennettu kirjaan sisälle Tommyn henkilöhahmoon: “Then he began to scream and shout, a nonsensical jumble of swear words and insults. We’d all seen plenty of Tommy’s tantrums by then [–]. We tried to start a conversation about something else, but there was Tommy going on and on in the background [–].” Uskon, että Tommyn turhautuneet raivonpuuskat ovat Ishiguron keino näyttää, miltä lukijastakin tulee tuntumaan. Tämä menee jo empatiaa pidemmälle: lukija ei vain samaistu Tommyyn ja jaa tämän tunteita, vaan käy kirjan mittaan läpi samat koettelemukset, jotka aiheuttavat samat tunnetilat. Toki Tommy ei saa puuskiaan siksi, että hänet on tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan, vaan aivan pikkuasioista jo pienestä pitäen. Hänellä on niin sanotusti tunne-elämän ongelmia. Tommy on epätasapainoinen ja häntä kiusataan asiasta. “Tommy was no longer trying to direct his comments in any particular direction. He was just raving, flinging his limbs about, at the sky, at the wind, at the nearest fence post. Laura said he was maybe ‘rehearsing his Shakespeare’. Someone else pointed out how each time he screamed something he’d raise one foot off the ground, pointing it outwards, ‘like a dog doing a pee’.” Hän saa puolelleen Kathyn sympatiat poikkeavalla käytöksellään, mutta uskon, että kohtauksien tarkoituksena on myös antaa lukijalle malli: tämä on yksi tapa reagoida tunteisiin, joita tarina herättää.

Ishiguro viljelee paljon pieniä tunnelmakuvia. Ne tuovat tarinaan kouriintuntuvuutta ja välittävät tunnelmaa, että nämä ovat muistoja, joita Kathy käy läpi jälkeenpäin. Muistoja Norfolkin tuulisista merenrantakallioista, Hailshamia ympäröivästä aamusumusta laaksossa, vanhojen pehmeäkantisten kirjojen röykkiöistä siirtolamökillä. Usein läsnä on joku Kathylle tärkeä henkilö. Kirja siis ei ole pelkkää toivottomuutta ja synkeyttä, mukana on paljon kauneutta ja helliä tekoja ja sanoja. Vaikkapa se, kun Ruth hankkii Kathylle uuden kasettinauhan kadonneen tilalle, tai kun Kathy ei paljasta kenellekään totuutta Ruthin penaalista. Ishiguro antaa usein henkilöille toivoa, joskus isoista, joskus pienistä asioista. Mutta loppujen lopuksi toivo on katoavaista, kuten Kathyn elämä.

 

Lainaukset: Kazuo Ishiguro. Never Let Me Go. Faber and Faber 2006.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s