Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

On kirjoja, joiden juonen voi tiivistää pariin lauseeseen: Bram Stokerin Dracula, Albert Camus’n Muukalainen, J.K. Rowlingin Azkabanin vanki. Parisataa sivua henkilöhahmojen esittelyä ja jännityksen rakentamista, mutta itse toiminnan voi spoilata kirjaa lukemattomalle henkilölle 30 sekunnin keskustelulla. Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys (1967) ei ole sellainen kirja. Se on äärimmäisen tiivis ja tapahtumarikas, joka sivulla tapahtuu juonta. Tarinaa kokonaisuudessaan ei voi kertoa juurikaan lyhyemmässä ajassa kuin menee kirjan lukemiseen. Kirjan kansien välissä käsitellään kuusi sukupolvea sukuhistoriaa ja tusinan päähenkilön elämäntarinat.

Kirja on yksi hulluimmista koskaan kirjoitetuista. Tapahtumat ja henkilöt ovat aivan mielipuolisia, eikä kovin tavanomaista ole myöskään kerronta itsessään. Tarina poukkoilee odottamattomiin suuntiin, koko ajan näyttämölle astuu uusia henkilöhahmoja, henkilöt tekevät jatkuvasti kerrassaan käsittämättömiltä tuntuvia valintoja ja uskomattomat yhteensattumat koettelevat maailman realismia. Kertoja mainitsee runsaasti kummastuttavia yksityiskohtia, joista jokainen tuntuisi ansaitsevan oman tarinansa. Mutta kaiken tämän keskellä tulee mieleen, että oikeastaan kirja on ihan niin hullu ja outo kuin maailma oikeastikin on. Uutisista saa jatkuvasti lukea juttuja, jotka hämmentävät siinä missä Sadan vuoden yksinäisyyden tapahtumat. Lukekaa vaikka Hiroo Onodasta, Frank Abagnalesta tai MK Ultrasta.

Kertauksen vuoksi: Sadan vuoden yksinäisyys kertoo Buendíojen perheestä, jonka päämies José Arcadio Buendía perustaa tarinan tapahtumapaikkana toimivan Macondon, syrjäisen kylän Kolumbian viidakossa, ja tuhlaa vaimonsa rahat mustalaisten myymiin magneetteihin ja teleskooppeihin uskoen rikastuvansa niiden avulla, ja päätyy lopulta köytetyksi kastanjapuuhun vuosikausiksi elämänsä loppuun saakka. Hänen vaimonsa, perheen matriarkka Ursula Buendía elää korkeaan sadankahdenkymmenen vuoden ikään milloinkaan paljastamatta, minne kätki kultansa. Ursulalla ja José Arcadiolla on kaksi poikaa, José Arcadio ja Aureliano, ja tytär, Amaranta Buendía, ja lisäksi he adoptoivat ottotyttären nimeltä Rebeca. Amaranta ja Rebeca, jolla on paha tapa taantua syömään multaa ruuan sijasta, kilpailevat italialaisen automaattipianoasentaja Pietro Crespin rakkaudesta, ja Crespin kihlautuessa Rebecan kanssa Amaranta tulee hulluksi mustasukkaisuudesta ja juonii estääkseen näiden häät. José Arcadio nuorempi lähtee merille mustalaistytön perässä ja palaa tatuoituna jättiläisenä, ja äitinsä kielloista huolimatta himoitsee kasvattisisartaan Rebecaa. Ursula pelkää insestin johtavan Buendíojen turmioon ja siansaparoisten lapsien syntyyn, vaikka José Arcadio ja Rebeca eivät verisukua olekaan. Kun Rebeca valitsee velipuolensa Crespin sijasta, Crespi kääntyy Amarantan puoleen, mutta Amaranta kylmästi torjuu tämän, Crespi murheissaan viiltää ranteensa auki eikä Amaranta milloinkaan anna itselleen anteeksi tämän kuolemaa vaan katuen polttaa kätensä mustaksi. Aureliano Buendía taas rakastuu isänsä verivihollisen tyttäreen Remediokseen, joka on vasta pikkutyttö, mutta jonka Aureliano nai tämän tultua murrosikään, ja joka pian häiden jälkeen kuolee “oman verensä myrkyttämänä kohdussaan väärässä asennossa kehittyneet kaksoset”. Sekä José Arcadio että Aureliano panevat paksuksi paikallisen ennustajan, Pilar Terneran, joka synnyttää ensimmäiselle äpäräpojan nimeltä Arcadio ja toiselle äpäräpojan nimeltä Aureliano Jose. Arcadiosta tulee Macondoa tyrannoisoiva ylipäällikkö, joka himoitsee Pilar Terneraa tietämättä tämän olevan hänen oma äitinsä. Pilar Ternera lähettää Arcadion vuoteeseen viidelläkymmenellä pesolla palkkaamansa Pyhän Sofian, neitsyen, joka synnyttää Arcadiolle kolme lasta: Kauniin Remedioksen, José Arcadio Toisen sekä Aureliano Toisen, mutta Arcadio itse ei näe lastensa kasvavan, sillä Macondon valtaavat konservatiivijoukot ampuvat hänet. Aureliano Buendía suuttuu kansalaisia riistävälle, korruptoituneelle hallitukselle ja ryhtyy vuosikymmeniä kestävään sissisotaan, ja sen alusta asti hänet tunnetaan eversti Aurelianona. Hänestä tulee kansallissankari, jonka luo naiset lähettävät tyttärensä, ja hän siittää seitsemäntoista lasta, jotka kaikki myöhemmin käyvät Macondossa kastettavana ja saavat kaikki nimen Aureliano, ja kaikki saavat otsaansa lähtemättömän tuhkaristin ja tulevat myös kaikki salamurhatuiksi. Viimein eversti Aureliano ymmärtää sotimisen turhuuden ja palaa katkeroituneena Macondoon viettämään eläkepäiviään, ja yrittää ampua itsensä mutta luoti sattuu välttämään kaikki tärkeät elimet. Hänen veljensä José Arcadio tulee salaperäisesti ammutuksi näkymättömän vihulaisen toimesta, eikä hänen murhaansa koskaan selitetä, ja hänen ruumiinsa saa koko hautausmaan löyhkäämään ruudilta vuosiksi. Aurelianon ja Pilar Terneran äpäräpoika Aureliano José rakastuu surevaan tätiinsä Amarantaan, joka ei halua harjoittaa insestiä mutta vähitellen lämpiää veljenpoikansa sinnikkäille lähentelyille, kunnes konservatiivisotilas ampuu Aureliano Josén tämän äidin korttien ennustuksen vastaisesti. José Arcadio Toinen ja Aureliano Toinen alkavat suhteeseen saman naisen, Petra Cotesin (mulatti, jolla on “ehdoton kutsumus rakasteluun”) kanssa, tämän tajuamatta että kyseessä on kaksi eri miestä, sillä nämä ovat niin samannäköiset. José Arcadio Toinen pian unohtaa Petran keskittyäkseen jokiuoman ruoppaamiseen ja lauttaliikenteen avaamiseen Macondoon, ja myöhemmin traumatisoituu pahasti todistaessaan lakkoilevien banaaniplantaasityöntekijöiden joukkomurhaa. Aureliano Toinen menee naimisiin aatelisperheestä tulevan, kauniin ja siveellisen, vahvasti katolilaisen Fernanda del Carpion kanssa, joka ei suostu seksiin piinaviikolla, sunnuntaisin, erikoispyhinä, kuukauden ensimmäisinä perjantaina, rukous- lihankuoletus- tai kuukautispäivinä, eikä halua rakastellessakaan olla alasti. Niinpä Aureliano Toinen, kursailematon hedonisti, jatkaa suhdettaan Petra Cotesin kanssa, ja näiden muhinointi on niin himokasta, että se saa koko Macondonkin kukoistamaan: “Petran rakkaus oli niin kiimaista että se sai luonnonkin pois tolaltaan” — “Tammat varsoivat kolmosia, kanat munivat kahdesti päivässä ja siat lihoivat niin häikäilemättömällä kiireellä ettei moista hedelmällisyyttä ja kasvua voinut selittää kuin taikakeinoista johtuvaksi.” Fernanda sallii pitkin hampain suhteen jatkuvan suvun parhaan vuoksi. Kauniista Remedioksesta tulee niin kaunis, että miehet hullaantuvat hänestä vaikka hän pukeutuu säkkikankaaseen, mutta itse hän ei lainkaan tajua, millainen vaikutus hänen vartalollaan ja hajullaan on miehiin. Moni kuolee tapaturmaisesti yrittäessään tavoitella kaunista Remediosta, ja viimein eräänä kirkkaana päivänä Remedios nousee lakanoiden kanssa suoraan taivaaseen ja katoaa sinne. Fernanda synnyttää Aureliano Toiselle kolme lasta: Renata Remedioksen (jota kutsutaan Memeksi), Amaranta Ursulan ja José Arcadion. Vanha matriarkka Ursula päättää, että tästä José Arcadiosta tulee paavi, ja hänet lähetetään pappisseminaariin. Meme rakastuu autonkuljettajaansa Mauricioon, jota keltaiset perhoset aina seuraavat, mutta Fernanda ei hyväksy miestä ja asettaa tyttärelleen yövartijan, joka ampuu Mauricioa selkänikamaan ja halvaannuttaa tämän. Meme lähetetään nunnaluostariin, missä hän synnyttää poikalapsen, jolle annetaan nimeksi Aureliano ja lähetetään Fernandalle. Fernanda salaa lapsen alkuperän. Kuten veljensä, Amaranta Ursula matkustaa Eurooppaan opiskelemaan. José Arcadio palaa Fernandan kuoltua, valmistumatta koskaan papiksi, ja löytää isoisoisoäitinsä kätkemät 7214 kultadublonia, joilla hän kunnostaa Buendíojen rappeutuneen talon ja alkaa järjestää dekadentteja juhlia. Neljä juhlijaa hukuttavat hänet ja varastavat kullan. Amaranta Ursula palaa Macondoon miehensä Gastónin kanssa ja rakastuu siskonpoikaansa Aurelianoon tietämättä, kuka tämä on. Gastón on kiinnostuneempi lentokonepostista kuin vaimostaan ja palaa Brysseliin, ja Amaranta Ursula synnyttää Aurelianolle pojan, jolla on saparo takapuolessa, ja kuolee synnytykseen. Aureliano laiminlyö lastenhoidon ja muurahaiset syövät vauvan. Lopuksi Aureliano tulkitsee salakielellä kirjoitetut muinaiset pergamentit, jotka kirjoitti sama mustalainen joka myi magneetit ja teleskoopin ensimmäiselle José Arcadio Buendíalle. Pergamentit kertovat koko suvun historian siihen asti, kun Aureliano ennustusta lukee.

Puuh.

Mitä tämä kaikki sitten oikein tarkoittaa?

Eriskummallisen sukuhistorian kautta Márquez tulee esitelleeksi Kolumbian historiaa. Alussa on luoksepääsemätön syrjäkylä, kaiken maailman taikauskot ja kiertelevät mustalaiset. Sitten tulevat virkamiehet, sotilaat ja prostituutio, jatkuvat kapinat ja sissit ja vaihtuvat pormestarit. Sitten ovat vuorossa rautatie ja sen mukana kylään virtaava työväki ja porvaristo ja banaanikuume. Márquez pitää ajan kulun aina tarkoituksellisen epäselvänä, heitellen aina välillä epämääräisiä viittauksia henkilöiden ikään tai kuluneisiin vuosiin, mutta ei koskaan anna tarkkoja vuosilukuja. Niinpä Macondon historiaa ei voi suoraan sovittaa todelliseen historiaan, mutta yhtymäkohtia kyllä löytyy: Macondon vaiheet ovat tuttuja kolumbialaisille.

Keskeinen teema kirjassa on suvun jatkuvuus ja kaiken perinnöllisyys. Tarinasta on vaikea ottaa selkoa osittain siksi, että samat nimet toistuvat eri henkilöillä alusta loppuun. Kaikki suvun miehet ovat nimeltään karkeasti ottaen joko José Arcadio tai Aureliano, ja kaiken lisäksi kaikki samannimiset hahmot ovat luonteeltaan samantyyppisiä. Hieman eri ominaisuudet vain korostuvat eri sukupolvissa. Tämä tuo kirjaan tunnelman ajan syklisyydestä ja tapahtumien toistuvuudesta. Lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa virheet, ja pitkäikäiset ihmiset ehtivät elämänsä aikana tehdä samat virheet lukuisia kertoja, kuten toisen sukupolven Amaranta Buendía, joka kolmasti antaa rukkaset rakastamilleen miehille ja katuu jokaista loppuikänsä. Márquez tuntuu sanovan, että aika on yhdentekevää, että vaikka kylään tulee uutta teknologiaa ja uusia ihmisiä, ei mikään kuitenkaan muutu koskaan vaan samat henkilöt tekevät samoja asioita vuodesta toiseen.

Onko sitten kohtalon johdatusta, että José Arcadiot ovat kuumapäisiä ja ajattelemattomia ja Aurelianot synkkiä ja sisäänpäin kääntyneitä? Arcadio Buendían kaksoispoikien luonteet ovat väärinpäin, mikä selittyy sillä, että pojat ovat lapsuudessaan vaihtaneet paikkaa: “Kun pojat olivat kasvaneet isoiksi ja elämä oli muokannut heidät erilaisiksi, Ursula mietti yhä eivätkö he itse mahdollisesti olleet joskus erehtyneet monimutkaisissa sekoitusleikeissään ja vaihtaneet lopullisesti osia ja olemusta.” Soveliaasti he kuolevat samanaikaisesti ja tulevat vahingossa haudatuksi toistensa hautoihin. Mutta miksi kaikki Aurelianot muistuttavat toisiaan samoin kuin kaikki José Arcadiot? Onko se vain sattumaa? Vastaus löytynee José Arcadio Buendían ja Ursulan menneisyydestä. Suku on kirottu toistamaan itseään, ehkä rangaistuksena patriarkan tekemästä taposta ennen kylän perustamista tai ehkä siitä, että he ylipäätään menivät asumaan keskelle viidakkoa. Insestin kielto on peräisin jo Ursulan ja José Arcadion omilta vanhemmilta, he ovat serkkuja ja heidän liitostaan pelättiin syntyvän luonnottomia mutantteja, ja tuon ennustuksen pelossa kaikki myöhemmätkin sukupolvet joutuvat elämään.

Romaanin erityispiirre on sen tyyli. Kaikki sekavat, rankat ja selittämättömät tapahtumat kerrotaan letkeällä tarinaniskijän otteella. Márquez vaihtaa sujuvasti yksityisestä yleiseen: kirja käsittelee vuosikausia ja lukuisia ihmiskohtaloita parilla lauseella mutta muistaa sitten kuvailla arkisia päiviä, sivuseikkoja ja hahmojen letkautuksia. Tästä syntyy omintakeinen ja vetävä rytmi, jossa koko ajan sattuu ja tapahtuu, mutta kaikki tapahtumat kuitenkin ovat myös kouriintuntuvan henkilökohtaisia, henkilöt tutun tuntuisia ja miljöö kodikas. Márquez ei päästä tapahtumia etääntymään liiaksi, että niistä ei enää välittäisi lainkaan, mutta ei myöskään kuluta niiden selostamiseen yhtään enempää aikaa kuin on ehdottoman pakko. Jos kaikki kuvailtaisiin stephenkingmäisellä tarkkuudella, romaanissa olisi noin kaksituhatta sivua. Márquezin tyyli on kuin hän kertoisi vanhaa kansanperinnettä, joka suullisesti on välitetty sukupolvelta toiselle.

Márquezin kerronta hämärtää romaanin kronologiaa myös sillä tavalla, että hän mainitsee etukäteen tapahtumia, jotka kerrotaan kunnolla vasta kymmeniä sivuja myöhemmin. Hän myös viittaa tuleviin tilanteisiin, jotka eivät sitten tullessaan olekaan ihan sitä, mitä ajattelisi. Vahvimmin mieleenjäävä esimerkki on eversti Aureliano Buendían teloitus. Kirja alkaa sanoilla: “Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.” Eli aikuinen mies, joka tietää kuolevansa, näkee elämänsä välähtävän silmiensä edessä ja muistaa lapsuutensa viattomat vuodet. Tuohon teloitusryhmään viitataan useita kertoja, jolloin lukija ei pääse unohtamaan, minne everstin tie on koko ajan viemässä. Mutta sitten everstin veljenpoika Arcadio joutuu teloitusryhmän eteen ja tulee ammutuksi huutaen: “Saatanan siat! Eläköön liberaalipuolue!” Hetkinen, lukija miettii, eikös se ollut eversti Aureliano Buendía jonka piti päätyä tähän. Kyllä hän päätyykin, kahdeksan sivua myöhemmin, ja kun kiväärit tähtäävät, hänen elämänsä tosiaan välähtää hänen silmiensä edessä. Mutta sitten hänen veljensä José Arcadio tulee pelastamaan hänet haulikko kädessä. Foreshadowing oli liian ilmiselvää ollakseen totta. Jos sanotaan monta kertaa, että joku päätyy teloitusryhmän eteen, niin voi jo melkein päätellä ettei se teloitusryhmä häntä hengiltä saa. Pakenihan Tinttikin vastaavasta tilanteesta. Mutta subversion subversiona voi jo pitää sitä, että aivan toinen henkilö saakin surmaansa tavalla, jota yhdelle ennakoitiin. Puhumattakaan siitä, että aivan pian everstin ihmepelastumisen jälkeen hänen veljensä José Arcadio kuolee aivan puskista tavalla, jossa ei ole mitään järkeä ja jota ei ole mitenkään ennakoitu ja jota ei koskaan selitetä. Tämä on esimerkki siitä, miten ennalta-arvaamaton kirja on huolimatta samojen teemojen ja motiivien ainaisesta toistumisesta.

Yksi merkittävä teema on seksi ja varsinkin insesti. Márquez selittää kaiken maailman “köyrimisistä” kursailematta. Buendíojen ongelmista huomattava osa näyttää johtuvan suvun jäsenten hillittömistä himoista, jotka aina kohdistuvat vääriin ihmisiin. Suvun perustajat José Arcadio ja Ursula ovat serkkuja, ja Ursulaa aina hermostuttaa ajatus tulevien sukupolvien sukurutsasta. Lopulta pahin tulee toteen ja kirjan lopussa insesti todella johtaa ennustettuun siansaparoon ja suvun tuhoutumiseen. Siansaparon lisäksi mutaationa ja pahana merkkinä pidetään José Arcadio Buendían pojan José Arcadion jättiläismäistä penistä, joka saattaa kaikki naiset kiimaan. Mutta seksi tuo suvulle myös hyvää: Aureliano Toisen pelehdintä ja riettaus takaavat Macondolle ylenpalttisen luksuksen päivät, ja eversti Aureliano Buendían lukuisat aviottomat jälkeläiset ovat merkki hänen nauttimastaan arvostuksesta hänen puolustamansa kansakunnan silmissä.

Entäs sitten maagiset asiat? Mustalaisten johtaja Melquíades kuolee ja palaa kuolleista lukuisia kertoja, koko kylä sairastuu tarttuvaan unettomuustautiin joka aiheuttaa muistinmenetyksen, José Arcadio Buendía juttelee kummituksen kanssa, hullun höpinät osoittautuvatkin oikeaoppiseksi latinaksi, kirjan loppupuolella kylässä sataa neljä vuotta yhteen menoon, ja tosiaan kaunis Remedios otetaan koskemattomana taivaaseen ja eipä se hyväkään seksi oikeasti saa koko kaupunkia kukoistamaan. Kirja on täynnä tällaisia kalajuttuja, jotka tekevät selväksi, miten irrallaan todellisuudesta tarinan meininki on. Niistä tulee kiertelevän tarinaniskijän tunnelma, satumainen ja ihmetystä herättävä. Ihmeitä tapahtuu selittämättä, ei minkään loogisen järjestelmän mukaan vaan yllättäen mutta aina temaattisesti soveliaalla tavalla. Macondo on maailma, jossa luonnon ja jumalan lait noudattavat tarinan ehtoja. Oikeastaan näyttää siltä, että tämän maailman lait toimivat niin kuin henkilöhahmot kuvittelevat niiden toimivan. Kukin saa ansaitsemansa ja itselleen sopivan tarinan, oli se sitten mahdollinen tai mahdoton, ja jos jotain pelätään tai ennustetaan, niin nuo tunteet heijastuvat todellisuuteen. Osa taikuudesta liittyy uskontoon, katolilaisiin pyhimyksiin ja heidän ihmeisiinsä, mutta isompi osa on okkultistista mustalaistaikuutta, rajatietoa ja alkemiaa, sekä myös luonnonvoimilta tuntuvia tapauksia, joilla ei ole niinkään tekemistä ihmisten filosofioiden ja ajatusjärjestelmien kanssa vaan jotka pikemminkin kuvastavat luonnon arvaamattomuutta ja tuhovoimaa, jonka edessä ihmiset ovat kyvyttömiä puolustautumaan. Ehkä myös kulttuurin ja teknologian uudet suuntaukset ovat tällaisia luonnonvoimia.

 

Lainaukset: Gabriel García Márquez. Sadan vuoden yksinäisyys. WSOY 1996.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s