Philip K. Dick: Valis

Valis (1981) on yksi viimeisistä scifikirjailija Philip K. Dickin kirjoista ennen hänen ennenaikaista kuolemaansa aivohalvaukseen. Dick tunnetaan huumehöyryisistä tulevaisuudenvisioistaan, joissa henkilöt usein joutuvat kyseenalaistamaan omat perustavanlaatuiset käsityksensä maailmasta ja itsestään. Ubik (1969) käsittelee kuolemanjälkeistä tajuntaa, Oraakkelin kirjassa (1962) natsien valloittama maailma tuntuu sen asukeista liian hullulta ollakseen totta ja Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi (1974) kertoo julkkiksesta, joka joutuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa kukaan ei tunne häntä.

Valis ei sijoitu tulevaisuuteen tai vaihtoehtoiseen todellisuuteen vaan 1970-luvun Kaliforniaan. Se kertoo mielisairaudesta, näyistä ja niiden tulkinnasta, gnostilaisuudesta ja yleisemmin teologisesta teoriasta. Kirjan keskeinen teema on yliluonnollisen, jumalallisen aistielämyksen tunnistaminen ja erottaminen sairauden aiheuttamasta aivokemiallisesta häiriöstä.

Kirjan päähenkilö on Horselover Fat, suom. Hevosenrakastaja Läski, joka on kirjailija Philip K. Dickin itsensä pseudonyymi ja sivupersoonallisuus. Dick kirjoittaa itsestään ensimmäisessä persoonassa mutta Fatistä kolmannessa: “I am Horselover Fat, and I am writing this in the third person to gain much-needed objectivity.” Erisnimen Philip juuret ovat muinaiskreikassa, jossa philippos tarkoittaa hevosia rakastavaa, kun taas dick saksaksi tarkoittaa paksua. Suurin osa kirjasta kertoo nimenomaan Fatistä, jonka ystäväpiiriin kuuluvat sivurooleissa David, Kevin ja minäkertoja Phil, mutta myöhemmin Phil alkaa kertoa enemmän myös itsestään. Vasta kirjan loppupuolella vahvistetaan, että Fat ja Phil todella ovat kaksi mieltä samassa ruumiissa. Nämä persoonallisuudet ovat jopa keskustelleet keskenään Davidin ja Kevinin ollessa läsnä. Silloin tällöin kyllä kertojat menevät sekaisin: “In all my reading I have – I mean, Horselover Fat has – never found anything more significant […]”

Kirjan alussa Horselover Fat sekoaa, mutta voimme olettaa, että jo ennen tätä hänen ystävänsä ovat kantaneet huolta hänen jakautuneesta persoonallisuudestaan. Fat saa hulluutensa mielenkiintoisella tavalla: se tarttuu häneen hänen ystävästään Gloriasta. Gloria on käyttänyt liikaa LSD:tä ja tekee itsemurhan, mikä ajaa Fatin psykoosiin. “Let it be said that one of the first symptoms of psychosis is that the person feels perhaps he is becoming psychotic. It is another Chinese fingertrap. You cannot think about it without becoming part of it. By thinking about madness, Horselover Fat slipped by degrees into madness.” Millaista hulluutta tässä tarkoitetaan? Ainakin heti rajataan pois yksi hulluuden muoto: “Most insanity can be identified with the bizarre and the theatrical. You put a pan on your head and a towel around your waist, paint yourself purple and go outdoors. Gloria was as calm as she had ever been; polite and civilized. [–] Her driving skills probably remaind unimpaired.” Valis kertoo hulluista, mutta ei seinähulluista: henkilöt eivät huuda, eivät pillastu, eivät juokse ulkona alasti maalattuaan itsensä violetiksi. Valiksen hulluus on sitä, että menettää kyvyn tulkita ja ymmärtää maailmaa, tekee aistiärsykkeistä väärät johtopäätökset ja kärsii pakkomielteistä.

Horseloverin hulluus ilmenee seuraavalla tavalla: hän kuvittelee Jumalan lähettäneen hänelle tiedon itsestään vaaleanpunaisella lasersäteellä. “After he had encountered God, Fat developed a love for him which was not normal. It is not what is usually meant in saying that someone ‘loves God.’ With Fat it was an actual hunger. And stranger still, he explained to us that God had injured him and still he yearned for him, like a drunk yearns for booze.” Fat itse ajattelee, että Jumala pelasti hänet kuolemalta, joka olisi muutoin korjannut hänet kuten se korjasi Glorian. Ehkä niin, mutta Jumala näyttää olevan vastuussa myös Fatin pään panemisesta pyörälle. Fat itse ajattelee kuitenkin, että hän oli hullu ennen vaaleanpunaisen valon ilmestymistä, että koko maailma oli hullu, ja tuo valonsäde toi hänet järkiinsä. Valonsäde kuvastaa yliluonnollista voimaa, joka yrittää muuttaa pahan maailman hyväksi. Mutta Fatin ystävien näkökulmasta valonsäde tekee Fatistä hullun, sillä hän alkaa puhua mitä merkillisimmistä asioista, eikä hänen intohimoinen suhtautumisensa totuuden etsintään näytä lainkaan terveeltä vaan pikemminkin muistuttaa alkoholistin halua saada lisää väkijuomaa.

Mutta onko Fat vain kuvitellut tuon säteen vai onko hänen puheissaan jotain perää? Fat itse pitää todisteena sitä, että valonsäde antoi hänelle muun muassa tiedon hänen pienen poikansa Christopherin nivustyrästä. Christopher vietiin sairaalaan, missä hänelle suoritettiin leikkaus ja lääkäri totesi pojan olleen hengenvaarassa ja oli onni, että tyrä oli havaittu ajoissa. “[I]n all fairness, I have to admit that God – or someone calling himself God, a distinction of mere semantics – had fired precious information at Horselover Fat’s head by which their son Christopher’s life had been saved.” Jotain yliluonnollista siis näyttäisi olevan tekeillään, ja Fatin ystävienkin on myönnettävä se. Valonsäteen mukana Fat sai myös tajuntaansa uuden kielen. Fat panee ylös tekstiä, josta ei itse ymmärrä mitään, mutta jonka kielitieteilijä tulkitsee muinaiskreikaksi.

Fat alkaa kirjoittaa ylös sekavia ajatuksiaan, yrittää luoda itselleen maailmankuvan, jonka dogmit löytyvät paperilta. Hän yrittää jäsentää päässään olevan hulluuden loogiseksi rakennelmaksi. Tämä “Exegesis” on satoja sivuja pitkä, mutta osa siitä löytyy kirjan lopusta. Tässä kohtaa fakta ja fiktio sekoittuvat: Philip K. Dick, todellinen kirjailija, väitti vaaleanpunaisen valonsäteen todella iskeneen häneen, ja Valisin tapahtumien siis perustuvan tositapahtumiin, ja hän todellakin kirjoitti 2000-sivuisen Exegesiksen, joka postuumisti kustannustoimitettiin ja julkaistiin vuonna 2011.

Fat selittää ystävilleen ajatuksiaan ja joutuu näiden kanssa teologisiin väittelyihin. Kevin inttää aina kuolleesta kissastaan, jota pitää esimerkkinä siitä, että Jumala ei voi olla sekä kaikkivoipa että hyvä. Miksi Jumala salli hänen kissansa juosta auton alle? Katolilainen David ja syövästä kärsivä Sherri taas pitävät Sherrin syövän menemistä remissioon merkkinä Jumalan parantavasta voimasta. “Kevin saw her remission as a miracle of radiation therapy and chemotherapy and luck. Also, he confided to us, the remission was temporary. At any time, Sherri could get sick again.” Tämä teologinen ongelma on yksi kirjan tärkeistä teemoista. Maailmassa tapahtuu paljon asioita, jotka selittyvät tieteellä ja sattumalla. Jääkö Jumalan olemassaololle ja toimille lainkaan tilaa? Onko kaikki Jumalan ansiota, vai eikö mikään ole? Millainen Jumala panee maailman toimimaan niin kuin se toimii?

Fatin ystävät miettivät, onko hulluus hyväksi vai pahaksi Fatille. Ilman pakkomielteistä teologista pengontaansa Fat ehkä tekisi itsemurhan, kuten Gloria, ja Fatin vaimo ennen Gloriaa. Philin silmissä Kevin, jonka kanssa Fat viettää paljon aikaa, antaa mieleltään terveestä ihmisestä niin huonon esikuvan, että Fat mieluummin on hullu kuin Kevinin kaltainen. “In no way, shape or form did Kevin represent a viable alternative to mental illness. His cynical grin had about it the grin of death; he grinned like a triumphant skull. Kevin lived to defeat life. It originally amazed me that Fat would put up with Kevin, but later I could see why. Every time Kevin tore down Fat’s system of delusions – mocked them and lampooned them – Fat gained strength. If mockery were the only antidote to his malady, he was palpably better off as he stood.” Fatille hulluuden vastakohta ei ole terveys vaan kuolema, jota Kevinin luihu olemus symboloi. Fat hulluudessa on rehellinen, terveet taas ovat ironisia ja pilkkaavia.

Jos todisteet siitä, että Fat todella sai yliluonnollista tietoa, ovat hänen poikansa tyrä ja muinaiskreikka, tulee niitä tarkastella lähemmin. “Fat knew no koine Greek. Does this prove anything? He did not know about his son’s birth defect – at least not consciously. Perhaps he knew about the near-strangulated hernia unconsciously, and simply did not want to face it. There exists, too, a mechanism by which he might have known the koine; it has to do with phylogenic memory, the experience of which has been reported by Jung: he terms it the collective or racial unconscious.” Eli mikäli on mahdollista, että Fat olisi voinut tietää nämä asiat ilmankin valonsäteen johdatusta, se tekisi jumalallisen väliintulon tarpeettomaksi selitykseksi. Jungin teoria, jota tosin ei ole pystytty todistamaan, on että lajin jäsenillä on yhteinen, periytyvä alitajunta, fylogeneettinen muisti, joka ilmenee vaistoina ja tämänkaltaisina välähdyksinä menneistä ajoista ja elämistä. Ei näytä todennäköiseltä, että joku voisi muistaa kokonaisia lauseita menneiltä vuosituhansilta tällaisen geneettisen muistin ansiosta. Niinpä jäljelle jää vain yliluonnollisia selityksiä.

Tosin minä pystyn kyllä keksimään muinaiskreikalle muitakin selityksiä. Ehkä Fat kuuli muinaiskreikan sanat tai luki ne jossain muualla, aikaisemmin elämässään, ja ne sattuivat tallentumaan hänen muistiinsa epätavallisen tarkasti hänen olematta itse tietoinen asiasta. Tai ehkä hän nuorena opetteli itse nuo sanat ja unohti tehneensä niin.

Phil miettii, että jos valonsäde todella on viesti Jumalalta, kuten Fat uskoo, mitä se kertoo Jumalasta? Phil ajattelee, että Jumala on kätkössä, ns. “deus absconditus“, jumalolento, jota ei voi nähdä eikä kuulla eikä aistia. Ainoat kerrat, kun Jumalan aistimme, on kun Jumala itse tekee itsensä ihmisille tiettäväksi. Tätä kutsutaan teofaniaksi. Phil ihmettelee, miksi sitten teofania kohdistui vain Horselover Fatiin, ja miksi juuri häneen? Mutta jos on yksikin vahvistettu teofania, se on riittävästi todistamaan Jumalan olemassaolo. Myöhemmin selitykseksi teofanioiden harvinaisuuteen tarjotaan sitä, että ne ovat niin pelottavia ja vaarallisia: “As Fat can testify to, it is a scary experience to be bushwhacked by the Living God. Hence we say, the true God is in the habit of concealing himself.”

Fatin pohjimmainen näkemys maailmasta ja Jumalasta on, että kumpikin ovat hulluja. “[T]he universe itself – and the Mind behind it – is insane. Therefore someone in touch with reality is, by definition, in touch with the insane: infused by the irrational.” Ja koska todellisuutta havainnoivat ihmismielet ovat osa todellisuutta, ne ovat yhtä viallisia kuin todellisuus itsekin. Niinpä mitään järkeä ei saa mistään irti, kun sekä observoitava kohde että havaintojen tekoväline ovat korruptoituneita. Fat uskoo, että ainoastaan hänen näkemänsä vaaleanpunainen valonsäde on tuon maailmaa riivaavan järjettömyyden koskemattomissa. Se on ainoa todellinen asia, ja se pelasti hänet universumin järjettömyydeltä. Hän pitää valonsäteen lähettäjää Jumalana, mutta eri Jumalana kuin sitä, joka loi maailman.

Tämä ei ole hulluutta vaan gnostilaisuutta. Se on varhainen kristinuskon kerettiläiseksi todettu haara, jonka mukaan Kristus on pelastaja, joka pelastaa maailman Vanhan Testamentin hullulta ja pahalta luojajumalalta. Tähän oppiin Fat perehtyy ja alkaa tarkentaa ja täydentää gnostilaisuuden ajatuksia omilla näkemyksillään. Siinä pähkinänkuoressa Horselover Fatin maailmankuva. Hän viljelee paljon termejä, joiden merkitys hänelle on paljastunut teofaniansa kautta (kuten “Black Iron Prison”, “King Felix”, “plasmate” ja “homoplasmate”, “living information”, “time dysfunction”, “Two Source Cosmogony”, jne.) ja jotka tekevät hänen maailmankuvastaan oudomman näköisen kuin se itse asiassa onkaan. Huomattava osa Fatin hulluudesta on näiden termien määrittelyä ja yhdistämistä gnostilaiseen teologiaan, siis uskonnollisia kielipelejä, pelkkää semantiikkaa.

Ehkä koska kirjailijalla itsellään on omakohtaista kokemusta mielenterveydellisistä ongelmista, Valis kuvaa hulluutta hyvin uskottavalla tavalla ja saa Fatin hulluuden näyttämään pelottavalta. Ajatus siitä, että menettää kyvyn jäsentää maailmaa, tai että alkaa aistia asioita, joita ei pitäisi olla olemassa, ja käyttää kaiken aikansa etsien yhteyksiä asioiden välillä, on pelottava. Ystävistään huolimatta Fat on yksin, hänellä ei ole todellista kontaktia kehenkään, sillä kukaan ei jaa hänen kokemuksiaan eikä hän enää edes ole varma näkemänsä maailman olemassaolosta. “The first thing that went wrong, according to Fat, had to do with the radio. Listening to it one night – he had not been able to sleep for a long time – he heard the radio saying hideous words, sentences which it could not be saying. Beth, being asleep, missed that. So that could have been Fat’s mind breaking down; by then his psyche was disintegrating at a terrible velocity. Mental illness is not funny.” Tällaisia juttuja kun lukee liikaa niin alkaa kohta itsekin maata hereillä sängyssä peläten yöpöydällä olevan radion puhuvan hirveitä asioita. Kuten alussa todettiin, mielisairaus on tarttuvaa.

Fatin maailmassa vain hän itse ei ole hullu, vaan myös koko ympäröivä maailma. 70-luvun Kalifornia onkin kyllä varmaan ollut aika hullu paikka asua. Aikoja ennen kirjan tapahtumia kuvataan näin: “No one could discern how much was due to drugs. This time in America – 1960 to 1970 – and this place, the Bay Area of Northern California, was totally fucked. I’m sorry to tell you this, but that’s the truth. Fancy terms and ornate theories cannot cover this fact up. The authorities became as psychotic as those they hunted. [–] Fat had seen police glower at him with the ferocity of dogs. The day they moved Angela Davis, the black Marxist, out of the Marin County jail, the authorities dismantled the whole civic center. This was to baffle radicals who might intend trouble. [–] [Fat] had gone to the civic center that day to return a library book. At the electronic hoop at the civic center entrance, two cops had ripped open the book and papers that Fat carried. [–] In the cafeteria, an armed cop watched everyone eat. Fat returned home by cab, afraid of his own car and wondering if he was nuts. He was, but so was everyone else.” Tällaisessa fasismin, paranoian, mielenosoitusten ja huumeiden ilmapiirissä on helppo seota. Fatin ajatuksia maailman mielipuolisuudesta ei yhtäkkiä olekaan niin helppo sivuuttaa pelkkinä hullun houreina. Korruptoitunut valtiovalta ylipäätään on merkittävä teema, ja Fat uskoo Richard Nixonin vallasta putoamisen olevan jumalallisen väliintulon ansiota.

Fat joutuu psykiatriselle klinikalle, ja sielläkin hulluus yltää potilaiden lisäksi myös henkilökuntaan. Potilaita kohdellaan mielivaltaisella rutiinilla ja byrokratialla, ja kaikista hulluin on ylilääkäri ja Fatin psykiatri, tohtori Leon Stone. Fat ja tri Stone keskustelevat Fatin näkemyksistä gnostilaiseen teologiaan syvällisesti, ja tri Stone on yllättävän hyvin perillä aiheesta ja kohtelee Fatiä asiantuntijana, ei potilaana. “Fat realized that one of two possibilities existed and only two; either Dr Stone was totally insane – not just insane but totally so – or else in an artful, professional fashion he had gotten Fat to talk; he had drawn Fat out, and now knew that Fat was totally insane.” Mutta tämä pelko, että tri Stone vain teeskentelisi saadakseen Fatin hourailemaan, osoittautuu aiheettomaksi. Tri Stone todella uskoo Fatin teorioita ja on sattumalta jopa perehtynyt kirjallisuuteen, johon Fat nojaa.

Tämä johtaa lopulta Fatin paranemiseen – tai mikäli ei paranemiseen hulluudesta, ainakin itseluottamuksen palautumiseen. Fat nousee epätoivosta ja pelosta, jotka häntä ovat painaneet, kun auktoriteetin asemassa oleva lääkäri tunnustaa hänen nerokkuutensa. “Stone had restored his – Fat’s – spiritual life. Stone had saved him; he was a master psychiatrist. Everything which Stone had said and done vis-á-vis Fat had a therapeutic basis, a therapeutic thrust. Whether the content of Stone’s information was correct was not important; his purpose from the beginning had been to restore Fat’s faith in himself [–]. Dr Stone wasn’t insane; Stone was a healer. He held down the right job. [–] Stone had given Fat back his soul.” Tämä muutos on Fatille niin tärkeä, että hän näkee tapaamisensa tri Stonen kanssa merkkinä jumalallisesta johdatuksesta, kaitselmuksesta. Fat ajattelee, että hänen kärsimyksensä oli välttämätöntä, koska se sai hänet siihen kuntoon, että hän joutui klinikalle, missä hän tapasi Stonen. Fatin mukaan jokainen ihminen voidaan parantaa tietyllä toiminnalla, että on olemassa jokin ketju sanoja, joiden lausuminen parantaa ihmisen, ja tri Stone sanoi juuri ne oikeat taikasanat.

Myöhemmin Fat käy terapeutilla nimeltä Maurice, joka osaa asiansa tri Stonea huonommin. “The game plan on Maurice’s part had to do with bullying Fat into enjoying life [–]. Fat had no concept of enjoyment; he understood only meaning.” Koska Fatin kaikki energia kuluu maailman ymmärtämiseen, hän ei nauti mistään eikä halua mitään. Hän näkee maailman sellaisena kuin se on – tai sellaisena kuin hän kuvittelee sen olevan – eikä sellaisena, mihin hän pystyisi jotenkin vaikuttamaan ja mistä hän pystyisi saamaan itselleen jotain haluamaansa. Mutta Maurice paljastuu uskonnolliseksi juutalaiseksi, joka ei kykene nielemään Fatin ajatuksia luojajumalan mielipuolisuudesta, ja kohtelee tätä alentuvasti, yrittäen tyrkyttää tälle omia oppejaan, mikä johtaa Fatin uuteen alamäkeen. Sherrin syöpä palaa ja Fat alkaa epäillä teorioitaan. “If the divine presence knew about Christopher’s birth defect and did something to correct it, why doesn’t it do something about Sherri’s cancer? How could it let her lie there dying? Fat could not figure this out. The girl had gone an entire year wrongly diagnosed; why hadn’t Zebra dired that information to Fat or to Sherri’s doctor or to Sherri – to someone?” (Zebra on termi, jota Fat käyttää vaaleanpunaisen valonsäteen lähettäjästä.) Tässä kohtaa minäkertoja Phil astuu puolustamaan Zebraa, sanoen, että pikkupojan pelastaminen on aivan eri asia kuin kuolemaa halajavan naisen. Sherri itse on nihilisti joka haluaa kuolla traagisen kuoleman. Gloria samoin. Tämä ajatus toistuu myöhemmin, kun on jälleen puhe Kevinin kissasta. Selitykseksi kissan kuolemalle tarjotaan sitä, että se oli tyhmä kissa joka itse juoksi auton alle. Jumala siis ei pelasta olentoja, jotka käyttävät vapaata tahtoaan tavalla, joka tappaa heidät.

Fatin kuvitelmiin sekoittuu myös scifiaineksia: hän uskoo Zebran olevan kotoisin ulkoavaruudesta, Siriusta kiertävältä planeetalta. Hän puhuu kolmisilmäisistä olennoista, joilla on käsien tilalla kynnet, ja jotka kommunikoivat telepaattisesti. “[S]ometimes in these vision-like dreams, Soviet technicians could be seen, hurrying to repair malfunctions of the sophisticated technological communications apparatus enclosing the three-eyed people. ‘Maybe the Russians beamed microwave psychogenic or psychotronic or whatever-they-call-it signals at you,’ I said, having read an article on alleged Soviet boosting of telepathic messages by means of microwaves.” Tässä Phil, scifikirjailija, tarjoaa näyille teologisen selityksen sijasta tieteellisen, joskin pseudotieteellisen. Fatin hulluus ei välttämättä olekaan maagista vaan ylimaallisen kehittyneen teknologian aikaansaannosta. “A sufficiently advanced technology would seem to us to be a form of magic; Arthur C. Clarke has pointed that out. A wizard deals with magic; ergo, a ‘wizard’ is someone in possession of a highly sophisticated technology, one which baffles us.” Tämä teknologia on ihmiselle vaarallista. Fatin kaksi kissaa ovat jo kuolleet selittämättömiin kasvaimiin, ja hänen omakin verenpaineensa kävi selittämättömästi hengenvaarallisen korkeissa lukemissa hetkellisesti. Hän myös havaitsi jonkinlaista säteilyä asunnossaan. Niihin aikoihin hänen vaimonsa Beth oli vielä elossa. Fat muuttui toiseksi mieheksi, jonka tavat olivat erilaiset kuin hänen omansa, ja joka ei osannut ajaa hänen autoaan. Fat näki enneunen, joka kertoi hänen saavan postia Neuvostoliitosta, ja ennustus tuli toteen. Kaikki tämä saa Philinkin myöntymään: “Well, I’ll say this: Fat’s encounter may not have been with God, but it certainly was with something. [–] He wasn’t just theory-mongering for the sake of it; he was trying to figure out what the fuck had happened to him. If Fat had simply been crazy he certainly found a unique form, an original way of doing it. Being in therapy at the time (Fat was always in therapy) he asked that a Rorschach Test be given to him, to determine if he had become schizophrenic. The test, upon his taking it, showed only a mild neurosis. So much for that theory.” Tämä pätkä kuvaa Fatin olosuhteiden uhrina. Hänelle on tapahtunut jotain ihmeellistä ja selittämätöntä, ja hänen loppuelämänsä kuluu noiden tapahtumien ymmärtämiseen. Diagnoosi skitsofreniasta olisi helpotus – se varmistaisi, että kyseessä on vain Fatin hulluus, mutta hänelle ei suoda moista tekosyytä. Jotain on todella tapahtunut.

Fat ei vain puhu muinaiskreikkaa. Hän myös sanoo hänen sisällään elävän toisen ihmisen, ensimmäisen vuosisadan roomalaisen kristityn nimeltä Thomas. “‘Thomas,’ Fat told me, ‘is smarter than I am, and he knows more than I do. Of the two of us Thomas is the master personality.’ [–] I said, ‘You mean once you were Thomas. You’re a reincarnation of him and you remember him and his –’ ‘No, he’s living now. Living in ancient Rome now. [–] It means my body is either in two space-time continua simultaneously, or else my body is nowhere at all.'” Fat ei usko aikaa ja paikkaa olevan oikeasti olemassa, hän uskoo niiden olevan pelkkää illuusiota. Universumi on jumalallisen mielen luoma hypostaasi, valtava määrä tietoa joka on järjestäytynyt ajan ja paikan näköiseksi olematta niitä todella. On tapahtunut erehdys, joka salli Fatin nähdä hypostaasin läpi, ajan ja paikan läpi. Tuo erehdys oli se, että Fat näki lähettitytön kaulassa kultaisen kalariipuksen, joka oli varhaisten kristittyjen symboli, merkki, joka oli tarkoitettu Thomakselle eikä hänelle, ja sen päädyttyä väärälle henkilölle todellisuus meni ristiin. Fat myös näkee kahtena: hän näkee samanaikaisesti vuoden 1974 Kalifornian ja muinaisen Rooman.

Myös minäkertoja Phil kokee samantapaisen aikavääristymän. Hän kertoo unistaan, joissa on oma isänsä nuorena miehenä, naimisissa nuoren äitinsä kanssa. Hän ajaa autolla, jota ei ole koskaan itse nähnyt, mökille, jossa ei ole koskaan itse käynyt, ja herättyään ei voi sietää kissaansa, kuten hänen isänsä ei sietänyt kissoja. Phil panee tämän Jungin kuvaileman fylogeneettisen muistin piikkiin. “Are we all like Horselover Fat, but don’t know it? How many worlds do we exist in simultaneously?” Phil päättelee, että Fatin näkemät kolmisilmäiset olennot ovat pitkälle kehittyneitä tulevaisuuden ihmisiä, jotka ovat vapautuneet aika-avaruuden kahleista, ja niinpä Fatin näyt ovat hänen itsensä itselleen lähettämiä – sillä tulevaisuuden olennot jakavat fylogeneettisen muistin avulla Fatin persoonallisuuden. “Zebra [–] was in fact the laminated totality of all my selves along the linear time-acis; [–] the supra-temporal expression of a given human being and not a god … not unless [that] is what we actually mean by the term ‘god,’ is what we worship, without realizing it, when we worship ‘god.'” Siis me itse olemme jumalia, kunhan vain persoonallisuutemme on toistunut riittävän monta kertaa tulevaisuudessa ja tiivistynyt yhdeksi mieleksi.

Fat päättää, että Zebralla on ruumiillistuma nykyajassa, messiaaninen Vapahtaja, ja että hänen pyhä tehtävänsä on etsiä tuo Vapahtaja. Tätä etsintäretkeä verrataan pyöreän pöydän ritareiden Graalin etsintään. Yksi Graalin etsijöistä oli Sir Percival, jonka nimi Richard Wagnerin oopperassa kirjoitetaan Parsifal. “Fat [–], like Parsifal, was a complete fool. That’s what the word ‘parsifal’ is supposed to mean in Arabic; it’s supposed to have been derived from ‘Falparsi’, an Arabic word meaning ‘pure fool.'” Graalin malja myös liittyy hermeettiseen alkemiaan ja ihmisen muodonmuutokseen, minkä Phil liittää Fatin homoplasmaattiin, jumalallisen Zebran ja ihmisen yhdistymiseen. Juuri tällaista asioiden yhteen liittämistä vapaalla assosiaatiolla kirja viljelee. Kaikki tieto liittyy toisiinsa, koko universumi on Fatille osoitettua koodia.

Ennen kuin Fat ehtii matkustaa Tiibetiin Pelastajaansa etsimään, elokuviin tulee scifielokuva Valis, joka kertoo suunnilleen samoista asioista kuin Fatin harhat. Elokuvassa on vaaleanpunainen valonsäde, joka lähettää informaatiota ihmisille. Elokuvan juoni on sekava ja se on täynnä subliminaalista viestintää. Sen aiheet lähentelevät Fatin hourailuja siinä määrin, että se saa Kevinin uskomaan Fatiä. “‘Fuck. Holy fuck.’ To Fat he said, ‘I just assumed you were crazy. I mean, you’re in and out of the rubber lock-up.'” Näin hulluus on tarttunut Fatistä hänen ystäväänsäkin. He ottavat yhteyttä elokuvan luojaan, rock-tähti Eric Lamptoniin, käyttämällä tekosyynä sitä, että he haluavat hänet mukaan elokuvaan, jota tehdään Philin kirjoittamasta kirjasta. Tässä yhteydessä mainitaan kolme ihan oikeaa Philip K. Dickin kirjaa: Do Androids Dream of Electric Sheep?, The Three Stigmata of Palmer Eldritch ja Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle). Näistä ensimmäisestä tehtiinkin todella elokuva, Blade Runner, mutta siitä lienee turha etsiä subliminaalisia vihjeitä.

Kevin ja Fatin muut ystävät uskovat nyt, että Fat on ehkä hullu, mutta hänen hulluutensa linkittyy todellisuuteen, tuo todellisuus vain ei ole se normaali todellisuus johon he olivat tottuneet. Maailman hulluus, josta Fat on puhunut, alkaa nyt tulla selväksi muillekin kuin teofanian saaneelle. Fat itse pitää tätä hermostuttavana, sillä se on jälleen yksi merkki siitä, että hän on oikeassa, että hän ei voi paeta pelottavia tapahtumia väittäen niitä pelkiksi mielisairauden tuotoksiksi.

Eric Lampton, hänen vaimonsa Linda ja heidän ystävänsä, syöpää sairastava musiikkituottaja Brent Mini, osoittautuvat vähintään yhtä hulluiksi kuin Horselover Fat. Elokuvassa se, mitä Fat kutsuu Zebraksi tai plasmaatiksi, on VALIS, Vast Active Living Intelligence System, jumalallinen avaruussatelliitti, ja Ericin porukka uskoo tuon satelliitin ohjaavan heitä, pelastavan maailman ja poistavan universumista epäoikeudenmukaisuuden, epäjohdonmukaisuuden ja epäpuhtauden. He uskovat olevansa itse avaruusolentoja Albemuthin tähtijärjestelmästä, he käyttävät salaisia koodeja ja symboleja, he uskovat että jokainen joka käyttäytyy rationaalisesti tekee niin VALISin ohjaamana, he uskovat Minin syövän johtuvan kontaktista VALISin säteilyyn, he uskovat Lindan kaksivuotiaan tyttären Sophian olevan Fatin etsimä Vapahtaja ja nauhoittavat kaiken, mitä lapsi sanoo.

Sophia onkin mielenkiintoinen tapaus. Hän näyttäisi olevan jälleen yksi todiste VALISin/Zebran todellisuuden puolesta, sillä hän nuoresta iästään huolimatta puhuu huolitellusti ja viisaasti ja näyttäisi tietävän kaiken kaikesta. Sophia neuvoo ystävyksiä olemaan luottamatta hänen hulluihin vanhempiinsa ja kertoo heille totuuden elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Mutta tapaamisen jälkeen Kevin kyynisesti epäilee, että Sophia ei ollutkaan Vapahtaja, että hänen sanansa tulivat kätketystä kaiuttimesta.

Sophia tuhoaa Horselover Fatin: hän syyttää Philiä itsemurhayrityksestä, jolloin Phil yrittää selittää sen olleen Fat eikä hän itse, mutta Fat on kadonnut. “Sophia said, ‘Phil, Kevin, and David. Three of you. There are no more.’ Turning to speak to Fat – I saw no one. [–] Then Horselover Fat was part of me projected outward so I wouldn’t have to face Gloria’s death.” Tämän jälkeen kirja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa. Kohtaus on suunnilleen samanlainen Fight Clubissa. Myöhemmin tosin käy ilmi, että Fat ei olekaan tuhoutunut, ainoastaan matkoilla. Hän palaa hetkeksi Philin mieleen, ja lentää sitten Luxemburgiin Vapahtajaa etsimään. Phil saa häneltä silloin tällöin postikortteja eksoottisista paikoista: Mikronesiasta, Kreikasta, Turkista. Kirjan lopussakaan Fat ei ole lopullisesti poissa, mutta Philin ystävät ovat helpottuneita, että hän ei enää kuvittele olevansa kaksi erillistä ihmistä.

Sophia lähettää Philille telepaattisesti informaatiota, jonka avulla hän ystävineen pääsee pakenemaan Lamptonien luota. Myöhemmin he saavat puhelinsoiton, jossa Linda Lampton kertoo Sophian kuolleen, kun Mini harjoitti tähän kokeilujaan laserlaitteistojensa kanssa. Siitä tarinalla ei ole enää etenemistä. Paraneeko Phil hulluudestaan? Ei oikeastaan. Sherri kuolee syöpään, exegesiksen kirjoittaminen jatkuu ja maailma jatkaa radallaan. Lopussa jonkinlainen tasapaino on saavutettu. Ehkä lukija vain on saatu vakuutettua siitä, että Philin/Fatin hourailut eivät ole perusteettomia, että kirjan tapahtumat sijoittuvat maailmaan, jossa tuo hullu mies todella on oikeassa edes jollain tavalla.

Haluan vielä sanoa oman mielipiteeni dilemmasta, jota kirja käsittelee: uskonnon ja hulluuden suhteesta.

“Faith is strange. It has to do, by definition, with things you can’t prove.”

Horselover Fatin hulluus ei johdu huumeista. Hän itse ajattelee sen johtuvan siitä, että jumalallinen voima paljasti itsensä hänelle, ja tuo teoria meidän on hyväksyttävä jotta saamme kirjasta mitään selkoa. Jos lukija koko ajan kieltäisi Fatin pohjimmaisen teorian mahdottomana, ei kirjalla olisi paljoa annettavaa, sillä sen koko sisältö rakentuu tuon teorian päälle. Se olisi kuin Tarun Sormusten herran ensimmäisellä sivulla toteaminen: ei Keski-Maata ole olemassakaan, tämä koko juttu on tyhmä. Valis on scifiä, se vain on harvinaislaatuinen kirja siitä, että sen oma juoni ja perusajatus asetetaan alusta lähtien kyseenalaiseksi. Tämän kirjan juoni on hulluutta, kirja sanoo, tämän kirjan juoni ei tapahdu oikeasti, se tapahtuu vain päähenkilön pään sisällä. Eihän mikään kaunokirjallisuuden teos tapahdu oikeasti, mutta Valisissa juoni ei tapahdu oikeasti edes kirjan sisäisessä maailmassa – ellemme sitten usko Fatiä. Niinpä meidän on pakko uskoa häntä lukeaksemme eteenpäin, mutta se on vaikeaa, sillä hän sanoo asioita, joiden läpi kuultaa hulluus. Ja kun kirja on ohi, voimme esittää itsellemme kysymyksen: voisiko tuolle kaikelle löytyä luonnollinen selitys? Oliko kaikki vain sattumaa, kuvitelmaa ja valetta?

Mielestäni vastaus on selvä – kirjan sisäisessä todellisuudessa Fatin hulluus peilaa maailman hulluutta. Hän on epätasapainoinen, mutta jonkin ulkopuolisen voiman vaikutuksesta, ja sama voima on vaikuttanut myös Lamptoneihin, ja Sophia vaikuttaisi olevan sen jonkinlainen ilmentymä. Mutta vaikka hyväksyn tämän totuudeksi kirjan sisällä, täytyy sanoa, että kaikki se todistusaineisto, joka puolustaa tuota totuutta, on varmasti fiktiivistä. Philip K. Dickillehän huomattava osa kirjan sisällöstä on ollut kaunokirjallisuuden sijasta hänen omaa elämäänsä. Mutta kirjassa hän on voinut osoittaa olevansa oikeassa: luomassaan maailmassa koko maailma noudattaa hänen sääntöjään, niinpä kirjan todellisuus vastaa hänen päänsä sisäistä todellisuutta eikä sen ulkoista todellisuutta. Hän on varmasti ollut itse tietoinen asiasta, kun ottaa huomioon, että kirjassa puhutaan maailman olevan pelkkää informaatiota, siis kirjan tekstiä.

Kuten sanoin, Fatin hulluuden dogmit noudattelevat oikean uskontohaaran, gnostilaisuuden, oppeja. Gnostilaisuus on kyllä nykyään varsin kuollut uskonto, mutta se ei ole oudoin uskonto, jota on. Hindulaisilla on miljoonat jumalansa, gnostilaisuudessa niitä on vain kaksi. Joka tapauksessa gnostilaisia on tai vähintäänkin on ollut oikeasti olemassa. Fatin maailmankuva siis ei ole sen hullumpi kuin gnostilaisten. Ja mitä tulee eri uskontoihin, niiden järjestäminen hulluihin ja vähemmän hulluihin on vaikeaa. Ne kaikki perustuvat todistamattomuuteen, siihen, että ne ovat olemassa tieteen ja logiikan ulkopuolella, uskon ja tunteiden maailmassa.

Fat esitetään hulluna, Dick kuvaa häntä kursailematta julmilla pilkkasanoilla ja asettaa hänet jatkuvasti naurunalaiseksi. Mutta kuka tahansa, joka kokee minkäänlaisen uskonnollisen elämyksen, on hänen kanssaan samalla viivalla. Fatillä vain on pakkomielteisiä taipumuksia ja laaja tietomäärä filosofiasta, kielitieteestä, taidehistoriasta ja teologiasta. Koska hän tietää niin paljon, hänellä on keskivertoihmistä enemmän sanottavaa, ja hänen sanottavansa kuulostaa oudolta, koska hänen kiinnostuksen kohteensa ovat niin obskuureja. Mutta mikään, mitä hän sanoo tai tekee, ei ole yhtään sen oudompaa kuin mikään muukaan, mitä uskonnon nimissä sanotaan tai tehdään. Uskonnollisiin toimituksiin ja puheenparsiin vain olemme tottuneempia, koska niitä näkee niin paljon ja koska ne perustuvat muinaisiin perinteisiin. Fat ei tee mitään sen oudompaa, ainoastaan uniikimpaa, sillä hän ei perusta ajatuksiaan perinteisiin vaan luo ne itse. Hän luo itse oman uskontonsa, hän on oma profeettansa ja pyhän kirjansa kirjoittaja. Valisin henkilöhahmoista Kevin on perinteisen uskonnonharjoittajan tasolla, sillä hän vain seuraa Fatiä ja toimii vähän aikaa tämän oppilaana ja seuraajana. Fat vastaa ehkäpä Paavalia: hahmoa, joka ei itse ole osa Jumalaa, ja jonka pyhyys on Jumalan häntä kohtaan osoittamasta armosta lähtöisin pikemmin kuin synnynnäisesti hänestä itsestään, ja joka tulkitsee pyhää ilmoitusta ja välittää sitä eteenpäin muille ihmisille.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että Horselover Fat on pyhä, vaan että Paavali oli hullu.

Kirjassa on kohtaus, jossa Phil kastaa salaa poikansa Christopherin tämän ollessa vauva. Hän käyttää vihkivetenä kaakaota ja ehtoollisleipänä hot dogin sämpylää. Hän ei kerro asiasta Christopherin äidille. Hän lausuu ehtoollisen sanat: “‘The Blood of our Lord Jesus Christ, which has shed for thee, preserve thy body and soul unto everlasting life. Drink this in remembrance that Christ’s Blood was shed for thee, and be thankful.'” Kuulostaako tutulta? Hullun suusta sanat saavat aivan uuden merkityksen, vaikka oikeastaanhan tuo merkitys niillä aina on ollut, kirkossa vain emme tule ajatelleeksi asiaa. No, hyvä on, protestanttinen kirkkohan on luopunut transsubstantaatio-opista, mutta roomalaiskatolilaiset kyllä ajattelevat – tai ainakin heidän kuuluisi ajatella – että viini (tai tässä tapauksessa kaakao) ihan todella muuttuu fyysisesti Kristuksen vereksi. Ja pappi Jeesukseksi: “This moment is most solemn of all. The priest himself has become Christ; it is Christ who offers his body and blood to the faithful, by a divine miracle. [–] [F]ew people even within the churches realize that the figure who stands before them holding the cup is their Lord, living now. Time has been overcome. We are back almost two thousand years; [–]. My double-exposure experience had confirmed the literal – not merely figurative – truth of the miracle of the Mass.” Phil ajattelee, että kun hän näki kahtena ja jakoi ruumiinsa varhaiskristitty Thomasin kanssa, tapaus osoitti toteen kristinuskon ehtoollisen ihmeen. Hän myös tulkitsee ehtoollisen ihmeen äärimmäisen kirjaimellisesti, ei minään symbolisena lähimmäisten yhteen tulemisena tai Jeesuksen hengen henkilökohtaisena kosketuksena vaan fyysisenä aika-avaruuden vääristymänä.

Uskonto on keino antaa ihmisten pitää itsellään epäloogisia, tieteellisen maailmankuvan vastaisia uskomuksia. Kirkon sisällä Horselover Fatin kaltaiset ihmiset, jotka menevät uskossaan äärimmäisyyksiin, ovat tietenkin harvinaisia, mutta kuka tahansa uskoon tullut asettuu kuitenkin samalle spektrille kuin hän. Toisaalta, melkein kaikilla ihmisillä – minullakin – on joitain perusteettomia, virheellisiin päättelyketjuihin ja ennakkoluuloihin perustuvia uskomuksia. Ero on vain se, kuinka pitkälle niiden kanssa menee. Fat ei usko enää maailman todellisuuteen, mutta ei uskonut myöskään Descartes. Filosofinen ja uskonnollinen hulluus ei olekaan enää mielisairautta, ainoastaan skepsismiä tai fundamentalismia. Erona on vain se, että Fat uskoo omalla tavallaan itse keksimiinsä asioihin, kun uskovaiset uskovat heille uskontonsa saarnaamiin asioihin. Vaikka nykyään kyllä korostetaankin nimenomaan henkilökohtaista uskoa ja sitä, että jokainen voi uskoa omalla tavallaan.

Ehkä ero onkin vain siinä, miten ihminen käyttäytyy. On ihan sama, mihin uskot, kunhan käytöksesi on normaalia, sivistynyttä, ymmärrettävää. Niinhän Gloriastakin sanottiin: hänen ajokykynsä ja keskustelutaitonsa eivät olleet heikentyneet, ainoastaan hänen sisäinen maailmansa. Hulluina pidämme niitä, jotka eivät osaa pitää uskomusjärjestelmäänsä sisällään vaan toitottavat sitä niille, jotka eivät siitä halua kuulla. Ja niitä, jotka maalaavat itsensä violetikisi ja ryntäävät kadulle pannu päässään. Mutta Valis käsittelee juuri niitä hulluja, jotka ovat hulluja vain sisäisesti. Ohikulkija ei heissä välttämättä huomaa mitään outoa. Ja tällaisia hulluja ovat myös uskovaiset, ja filosofit, salaliittoteoreetikot ja radikaalitaiteilijat.

Skitsofrenia toki on sairaus eikä uskomusjärjestelmä. Uskonto ei aiheuta skitsofreniaa, se on tauti. Ateistikin voi olla skitsofreenikko: silloin hän ei puhu Jumalasta, vaan vakoojista, hallituksesta, avaruusolennoista ja muista vainoojista. Ja uskovainen voi olla täysin rationaalinen henkilö, jopa tiedemies. Jopa evoluutiobiologi! Mutta vahvassa uskoontulossa on kyllä samoja piirteitä kuin skitsofrenian puhkeamisessa: maailmankuvan äkillinen muutos, aistiharhat, tunne-elämän voimakas heittelehtiminen, uskomus siitä, että jokin yläpuolinen voima on kiinnostunut juuri sinusta henkilökohtaisella tavalla ja seuraa tekemisiäsi.

Mutta kuten Valisissa, ehkä oikeassakin maailmassamme nämä ihmiset ovat oikeilla jäljillä? Ehkä me muut vain olemme kyynistyneitä emmekä suostu näkemään ympärillämme olevia ihmeitä.

 

Lainaukset: Philip K. Dick. Valis. Gollancz 2001.