Meliwas ja muita kaupunkeja (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry)

Meliwas ja muita kaupunkeja (toim. Camilla Kantola, O.E. Lönnberg, Shimo Suntila, Arren Zherbin ja Mia Myllymäki) on 2017 ilmestynyt novelliantologia, jonka aiheena on urbaani fantasia. Siis fantasiakirjallisuutta kaupunkiympäristössä, Neil Gaimanin tai Dresden Filesin tapaan. Meliwasissa jotkut novelleista käsittelevät kaupunkia teemanaan, jonkin kaupungin omaleimaisuutta tai kaupunkiympäristön eroa maaseutuun, ja jotkut novellit taas yksinkertaisesti sijoittuvat kaupunkiin. Aika paljon erilaista luettavaa siis löytyy, kun yhdistävä tekijä on näin löyhä. No, toisaalta novellit yllättävänkin paljon asettuvat samoihin uomiin. Lähes kaikki sijoittuvat nykyaikaiseen kaupunkiin, jossa on älypuhelimet ja aamuruuhkat. Moni novelli myös sijoittuu vaihtoehtotodellisuuteen, jossa maailma on pääasiassa samanlainen kuin oikeastikin mutta siinä on jokin yksi iso ja julkinen ero.

Inkeri Kontron Atorox-ehdokkaassa Miespelejä Väinämöinen on palannut ja tuonut kalevankansansa mukanaan, ja nämä ovat saaneet oman valtion Suomen ja Venäjän välistä. Jade Lehtisen Kireässä siimassa Turun saaristo on muuten tuttu mutta siellä asuu merenneitoja. Janos Honkosen seinäkiipeilytarinassa Toiseksi tulleita ei lasketa Helsingin Jätkäsaaressa kohoavat kymmenen kertaa korkeammat tornitalot kuin oikeasti, ja Mia Myllymäen Haltijoista parhaimmat kuvaa Helsinkiä, joka on täynnä tonttuja. Kaikille näille novelleille on yhteistä se, että maailma on pyörinyt ihan tavalliseen tapaan siihen asti, kun muutama kymmenen vuotta sitten jokin yliluonnollinen ilmiö osoittautui todeksi ja tuli koko kansan tietoisuuteen. Ilmeisesti kaupunki sinänsä ei ole riittävän fantastinen aihe, vaan sitä pitää höystää jollakin tällaisella taruolennolla: merenneidolla, tontulla, Väinämöisellä, tai vaikkapa kentaurilla tarinassa Ei loimea. Näissä tarinoissa on hieman epätavallista se, että kaikki kaupungin asukkaat tietävät totuuden, kun yleensä urbaanissa fantasiassa toinen todellisuus on ollut salattu ja näkymätön, ja avautunut vain harvoille valituille tai onnettomille, jotka sattuvat kompastumaan sen sisään.

Jälkimmäistä kuvailemaani tyyppiä edustaa Nadja Sokuran erinomainen Atorox-ehdokas Luiskahduksia, joka herätti minussa kivoja Leena Krohn -viboja. Novelli tuntui olevan enemmän kuin pelkkä genrekirjallisuuden edustaja, sillä se käsittelee fantastisten teemojen sijasta hyvin henkilökohtaisia sellaisia. Se kertoo väliinputoajasta, syrjäytyvästä ihmisestä, joka tuntee aina itsensä vähän erilaiseksi, ja fantasiatarinan keinoin kuvataan hänen etääntymistään yhteiskunnasta, kunnes hän on täysin irrallaan kaikesta. Samantyyppistä allegoriikkaa on vaikka Franz Kafkan Muodonmuutoksessa. Novelli on kyllä fantasiaa mutta oikeastaan se kertoo ihan muusta kuin spekulatiivisesta aiheestaan. Päällisin puolin novelli sopii kaupunkiaiheiseen antologiaan, koska sen päähenkilö luiskahtaa autioituneeseen fantasiakaupunkiin, jonka vähiin käyneet asukkaat ovat jonkinlaisia hyönteishumanoideja. Mutta tuota fantasiakaupunkia tärkeämpi onkin se, miten oma, tuttu kaupunki vähitellen muuttuu fantasiaksi. Tavalliset asiat ja tavalliset ihmiset ovat syrjäytyneelle yhtä kaukaisia ja outoja kuin suoranainen fantasia. Lopulta päähenkilö itse muuttuu fantastiseksi olennoksi: ”Ennen vain minä olin käynyt oudoissa paikoissa, mutta nyt outo oli tullut minuun.” Fantastisuus ruumiillistuu juoppoon hourijaan.

Allegorisia elementtejä kyllä löytyy muistakin novelleista. Yleensä ne ovat yhteiskunnallisempia eivätkä niin henkilökohtaisia, ja novelleissa käsitelläänkin sellaisia teemoja kuin homoseksuaalisuus, köyhyys, riisto ja syrjintä. Kokoelman aloittaa ja lopettaa novelli, jossa päähenkilön homoseksuaalinen suuntautuminen tuo hänelle ongelmia ja haittaa hänen elämäänsä. Ensimmäisessä, novellissa Miespelejä, päähenkilö on homo kalevankansalainen, joka kohtaa kaupungissa rasismia kalevankansalaisuutensa vuoksi mutta ei oikein sovi omiensa joukkoon koska ei löydä sieltä samoin suuntautuneita. Viimeisessä, novellissa New Yorkin levottomat kuolleet, päähenkilö on 50-luvun New Yorkissa toimittajana työskentelevä lesbo, jonka täytyy aikakauden hengen takia salailla seksuaalista suuntautumistaan samoin kuin joidenkin pitää salailla poliittisia näkemyksiään ja toisten zombiuttaan.

Haltijoista parhaimmat rinnastaa tontut maahanmuuttajiin, niitä tulvii yhtäkkiä ja odottamatta valtavat määrät, ja vaikka niistä ei ole kenellekään mitään harmia, eivät kaikki siedä niitä ja haluaisivat niiden vain katoavan ja maailman palaavan sellaiseksi, kuin se oli. Samanlaista toiseuden teemaa sivutaan Kireässä siimassa, jossa merenneitoja käytetään ihmisten huvituksiin ja pervoiluihin, koskaan kysymättä, mikä niille itselleen olisi parhaaksi. Tosin on paha sanoa, onko tuo allegoria eläinten huonoille oloille vai sille, miten erilaisia ihmisiä epäinhimillistetään ja kohdellaan alempiarvoisina. Novelli ei paljasta, miten älykkäitä olentoja merenneidot oikeastaan ovat, vai onko niiden rinnastaminen eläimiin oikeutettua.

Luiskahduksia ei kuitenkaan ole ainut novelli, jossa käsitellään fantasiaelementtien vaikutusta vain ja ainoastaan yhden ihmisen elämään muun maailman jatkaessa samaan malliin. Henry Ahon kaunis Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä kertoo samaan tapaan yhden ihmisen poikkeavuudesta ja yksinäisyydestä ihmismassan keskellä. Molemmat novellit panevat päähenkilönsä näkemään asioita, joita muut eivät näe, jolloin he ovat olemassa tavallaan eri todellisuudessa kuin muut ihmiset. Tämä kuvaa hyvin tapaa, jolla kaupungissa ihmiset ovat valikoivasti sokeita. Jätämme tuntemattomat ihmiset huomiotta, ja niin ihmiset, joilla ei ole lainkaan lähimmäisiä, ovat täysin yksin vaikka joka puolella on ihmisiä. Nadja Sokura kirjoittaa: ”Ehkä metrossa ihmiset katsovat toistensa ohi niin, että teet mitä tahansa, kunhan teet sen hiljaa, ei kukaan huomaa mitään.” Se tuntuu siltä, kuin olisi toisella todellisuuden tasolla, katselisi maailmaa näkymättömänä. Tämän tunnelman novellit tavoittavat hyvin, ja sen vuoksi ne ovatkin mielestäni parhaiten kaupunkiteeman ytimessä. Hieman samaa on myös kummitustarinassa Kylmä kuin pakkasyö, jossa jouluna henget kokoontuvat vanhoihin koteihinsa ja katselevat ihmisten maailmaa tulematta itse nähdyiksi.

Katri Alatalon Sinisen yön jälkeen ja Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo ovat kokoelman ainoat novellit, jotka sijoittuvat itse keksittyyn, fantastiseen kaupunkiin. Varsinkin Sinisen yön jälkeen keskittyy kertomaan tarinan, johon oleellisesti liittyy tapahtumapaikan erikoisuus. Novelli tapahtuu Meliwasissa, josta kokoelma lainaa nimensä, ja tuo omituinen kaupunki värittää kaikkea, mitä novellissa tapahtuu. Meliwasissa mikään ei pysy paikallaan: koska tahansa mikä tahansa saattaa kadota ja ilmestyä jossain ihan muualla, mistä se ei välttämättä koskaan löydy. Niinpä kaupungin asukkaat elävät alituisesti pahimpaan varautuen, stressissä ja epätietoisuudessa. Tarina kertoo oudosta tytöstä ja kaupungin työntekijästä, jotka etsivät kadonnutta tiaraa. Mieleeni tulee China Mievillen The City and the City, joka kertoo dekkaritarinan eriskummallisessa kaupungissa. Kaupunki on enemmän kuin tapahtumapaikka, sillä mysteeri on sellainen, joka voisi tapahtua vain siinä kaupungissa, ja jonka ratkaisu on samalla vihje kaupungin syvimpään olemukseen.

Kaupungeissa on paljon ihmisiä, ja ihmispaljoudesta kaupunkinovellien täytyykin kertoa. Väenpaljouden tuomasta kaaoksesta ja yksinäisyydestä, ja erilaisten ihmisten kohtaamisesta seuraavista erimielisyyksistä. Pari tarinaa myös kertoo henkilöhahmoista, joiden toimet suoraan liittyvät kaupunkiuteen: novellissa Toiseksi tulleita ei lasketa päähenkilö Vippi harrastaa korkeiden kerrostalojen seinämien kiipeämistä, ja novellissa Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti päähenkilö on folkloristi, joka graduaan varten tutkii nimenomaan kaupunkiympäristössä liikkuvia moderneja myyttejä. Nämä henkilöt tulevat määritellyksi kaupungin kautta, he ovat kiinnostuneita kaupunkiuden lieveilmiöistä: yksi rakennuksista ja toinen asukkaista. Näissä tarinoissa ei ole oleellista, missä kaupungissa ollaan, kunhan kyseessä on kaupunki.

Lainaukset:

Nadja Sokura. Luiskahduksia. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s