Varjojen lumo – Suomalaisia goottinovelleja (toim. Katri Alatalo)

Atorox-kilpailussa olen huomannut, parhaat novellit tulevat yleensä Portti-lehdestä ja eri tekijöiden novelleista kootuista antologioista. Tänä vuonna päätinkin lukea antologiat Varjojen lumo ja Meliwas ja muita kaupunkeja kokonaan enkä vain niitä novelleja, jotka oli asetettu Atoroxiin ehdolle. Ja onneksi päätin, olisi jäänyt hyviä novelleja muuten lukematta.

Varjojen lumo – Suomalaisia goottinovelleja (2017) on nimensä mukaisesti kokoelma kotimaisia gotiikkaa genreltään edustavia novelleja. Heti alussa täytyy kysyä, mitä se tarkoittaa. Avuliaasti kirjan alkuun on pantu Markku Soikkelin (oletettavasti sama henkilö kuin M.G. Soikkeli joka kilpaili Atoroxista ainakin 2016) johdanto, joka vähän avaa gotiikkaa terminä. No, se on niin vanha ja moneen tarkoitukseen käytetty käsite että oikeastaan mikä tahansa vähän synkempi juttu voidaan myydä sen alla. Musta paita ei ehkä vielä mene, mutta jos siinä on lisäksi pitsireunus hihoissa niin sitten kyllä. Luin yliopistossa goottilaisen romaanin perusteokset The Castle of Otranto (1764) ja The Mysteries of Udolpho (1794), jotka esittelevät gotiikan perusainekset: syrjäinen linna, kuutamoyö, viaton nuori nainen ja häntä kiusaava epäilyttävä, paha herrasmies. Frankenstein (1818) laajensi genreä tuomalla siihen mukaan yliluonnollisen hirviön antagonistiksi. Dracula (1897) päivitti ja modernisoi tuota peruskaavaa. Nykyään poikabändi voi laittaa vähän kajaalia ja pukeutua mustaan ja kutsua itseään gooteiksi.

Sen huomaa kyllä Varjojen lumostakin, että goottilaisuus ei ole niinkään aihe, jota lähestytään eri kulmista, vaan asenne, joka ohjaa tekstiä. Enimmäkseen novellit ovat anteeksipyytelemättömän ja rehellisen vanhanaikaisia kauhutarinoita, jopa siinä määrin että niistä nekin, jotka sijoittuvat nykyaikaan vievät henkilöt jonkin tekosyyn varjolla arkaaiseen ympäristöön (rauniolinnaan tai perinteitä noudattavaan maalaiskartanoon). Jotkut novellit tuntuvat vähän ilkkuvan gotiikalle ja tuovat siihen pilke silmäkulmassa oman nykyaikaisen säväyksensä. Avausnovellissa Talo nummien keskellä päähenkilö vietettyään yön kummitustalossa lähtee odottamattomasti lentelemään yksityishelikopterillaan, mikä muuttaa tarinan tunnelmaa aika perustavalla tavalla. Pitkänlainen Toiset kädet esittelee hyväntahtoisen vampyyriherrasmiehen, joka ensin vaikuttaa pelottavalta mutta päätyykin vain auttamaan ihmisiä, joiden verta juo. Ja Milka Hakkaraisen Atorox-ehdokas Reaktorirakkautta kertoo sinänsä perinteisen kauhuromanttisen tarinan mutta sijoittaa sen Tsernobylin radioaktiiviselle vyöhykkeelle, joka on nykyajan vastine vaaralliselle syrjäseudulle.

Novelleista Kun nokkoset kukkivat keskittyy ennen kaikkea visuaaliseen gotiikkaan, joka on tuttu Tim Burtonin elokuvista: kauniita ja surrealistisia ja myös vähän vinksahtaneita kuvia. Siinä tuonpuoleisen maailman Varjolinnan valtiatar katoaa ja tämän nuori tytär lähtee yhdessä pronssinaamioisen Kuoleman kanssa etsimään tätä maassa, jossa “Mustan auringon kolkot säteet viipyivät vielä ikitammien nahkeilla lehdillä” ja “unimestarin apupojat puhalsivat [unia] sulasta unilasista”. Osassa novelleista taas gotiikka tulee esiin kuvaston sijasta ainoastaan tarinan sisällössä: esimerkiksi Susanna Hynysen Atorox-ehdokas Tulevan suven morsian sijoittuu aivan tavalliseen maalaistaloon, jossa on sangriaa jääkaapissa ja kasettisoitin vintillä. Hyvä on, sisältää sekin kallioisen metsälammen ja rituaalisesti esille asetetun hirven pääkallon, mutta enimmäkseen tarinan goottilaisuus kumpuaa sen päähenkilön syvistä, syyllisistä intohimoista. Kauhuromantiikkaa, jossa romantiikka kohoaa etualalle kielletyn insestisen rakkauden sykkiessä ja järven tumman veden houkutellessa hukuttautumaan. Novelli nojaa suomalaiseen intohimoisen rakkauden kuvauksen perinteeseen, vaikkei päähenkilöllä taida essua päällä ollakaan ja pelehdintä tapahtuu sängyssä eikä heinäladossa. Gotiikkaan tämä yhdistyy painostavina unina sekä kuolleiden läsnäolona: mummi on menehtynyt ja salaperäinen häämekko kiihottaa mielikuvitusta.

Sitten on lukuisia novelleja, joiden keskiössä pyörii eräs gotiikan merkittävimmistä aiheista: hirviö. Tyypillisin on vampyyri, ja erilaisia vertaimeviä hurmaajia esiintyykin novelleista neljässä. Historiallinen Verivelvolliset kuvaa todellisen veressäkylpijä Erzsebet Bathoryn hirmuisen maineen aiheuttajaa kursailematta ja selittelemättä: kun monet ovat pyrkineet lieventämään legendaa ja kuvaamaan sen liioitteluna, M.G. Soikkeli sukeltaa goottilaisuuteen ja käyttää historiallisesti uskottavaa kerrontaa ja yksityiskohtaisuutta järkytyksen kasvattamiseen, ei vähentämiseen. Yliluonnolliset elementit on kuitenkin riisuttu pois, ja vaikka verityöt ovat epäinhimillisiä, ovat ne kuitenkin selitettävissä. Marika Riikosen Ei aina käy kuin elävissä kuvissa taas ottaa humoristisen lähestymistavan: vampyyri teloo varpaansa kynnykseen ja kiroilee, ja turistit piirittävät sen linnaa joka puolelta antamatta sille hetken rauhaa.

Vampyyrien lisäksi Frankensteinin hirviön perinne elää kahdessa novellissa. Karannut sielu kertoo vapaasti mukaillen Victor Frankensteinin lapsenlapsenlapsesta Victoriasta ja hänen kokeiluistaan steampunk-Lontoossa, ja Neiti Fridenstenin päiväkirjassa äiti on herättänyt pikkutyttönsä sähköllä henkiin. Jälkimmäinen novelli on kerrottu kokonaan tytön päiväkirjan muodossa, ja naivistinen kerronta tehostaa kauhuelementtiä huomattavasti. Kun kauheudet vähitellen paljastuvat kaksitoistavuotiaalle tytölle ja saamme seurata tapahtumia hänen näkökulmastaan, on kauhu sitäkin järkyttävämpää. Onneksi tämä Inkeri Kontron kirjoittama tarina sai Atorox-ehdokkuuden, ja Varjojen lumon novelleista eniten juuri se vei sydämeni mennessään.

 

Lainaukset:

Anna Salonen. Kun nokkoset kukkivat. Vaskikirjat 2017.

 

 

Advertisements

5 thoughts on “Varjojen lumo – Suomalaisia goottinovelleja (toim. Katri Alatalo)”

  1. Löysin tuosta hienosta antologiasta yhden kauhunovellin, joka on Neiti Fridenstenin päiväkirja. Kauhu on tällä hetkellä kovin muodikas termi, joten sitä porukalla tyrkytetään sinnekin minne se ei kuulu. Kirjallinen gotiikka on terminä yhtä täsmällinen kuin punk, art deco tai zen. Mutta ehkä kyseessä on niin angloamerikkalainen ilmiö, ettei sitä Suomessa ymmärretä. Ja toivon hartaasti, ettei enää käytettäisi termiä “kauhuromantiikka”.

    Like

  2. Täytyy mennä aikaan, jolloin länsimainen romaanikirjallisuus alkoi kehittyä. Taustalla on vahva dualistinen näkemys ihmisyydestä ja ihmisen elämästä, joka paljolti pitää myös paikkansa. On rakkautta ja onnea. Ja sitten on se synkempi puoli, joka käsittää masennusta, ahdistusta, kuolemaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, (suvussa periytyvää) hulluutta ja niin edelleen.

    Romantiikka viittaa terminä Rooman hienostuneeseen ja ”hienostuneeseen” sivistykseen, kun taas gotiikka on goottien ym. ”barbaarien” karkeutta. Tämä kaikki on osa ihmisen elämää. Ahdistavien asioiden lukeminen on varmasti terapiaa monille, mutta älkää banalisoiko sitä kaikkea kauhuksi.

    Jos goottilaisessa tarinassa on hirviö, on hän aina itsekin suvun menneisyyden riivaama ja/tai kaltoinkohdeltu piruparka. Kun hirviö teurastaa ihmisiä ihan vaan huvikseen, se ei ole gotiikkaa, vaan pelkkää kauhua.

    Like

  3. “Gothic”-kirjallisuus on suomeksi kauhuromantiikka. Se oli nykyisen kauhukirjallisuuden edelläkävijä, jonka ainekset myöhemmin kehittyivät kauhuksi. Romantiikka ei viittaa Roomaan ja hienostuneisuuteen (vaikka sanan etymologia juontaa kyllä “roomalaisesta”), vaan oli 1700- ja 1800-luvuilla vaikuttanut taidesuuntaus, jossa painotettiin suuria tunteita, luontoa, ja keskiaikaa. Gotiikan vastakohtana voisi pitää klassismia, joka edelsi romantiikkaa ja oli juurikin tuollaista antiikin ja sopusuhtaisuuden ihannointia. Gotiikkaa voi pitää osana romantiikka-suuntausta.
    https://www.kyyti.fi/ajankohtaista-aineistoa/gotiikka-kirjallisuudessa

    On totta, että tuolloin ei ollut vielä nykyaikaista kauhua, jossa tapetaan vain shokkiarvon vuoksi, vaan henkilöhahmot olivat kidutettuja ja ahdistuneita. Se näkyi suurimmassa osassa tämänkin novelliantologian tarinoista, ja mielestäni Neiti Fridenstenin päiväkirja oli hienosti linjassa muiden novellien kanssa. Siinähän viaton pieni tyttö joutuu kohtaamaan suurta ahdistusta saadessaan tietää omaan persoonaansa liittyvät kaameat salaisuudet.

    Like

  4. Romantiikka: The word was originally an adverb of the Latin origin “Romanicus,” meaning “of the Roman style.” The connecting notion is that European medieval vernacular tales were usually about chivalric adventure, not combining the idea of love until late into the seventeenth century.

    Nykyään viljellään holtittomasti epämääräistä termiä “kauhu”. Jos väkivalta ja hirviöt tekee tarinasta kauhua, niin silloin pitäisi suuri osa fantasiakirjallisuudesta leimata kauhuksi. Ja gotiikan suomentaminen kauhuromantiikaksi on vaan niin kertakaikkisen pöljä suomennos. Stephen Kingin “Hohdosta” ei juuri löydä romantiikkaa, eikä Emily Bronten “Humisevassa harjussa” ole kauhua (eikä myöskään Charlotten “Kotiopettajaren romaanissa”), mutta molemmat voi ymmärtää gotiikaksi. On vaikea uskoa, että Emily Bronte halusi romaanillaan pelotella lukijoitaan, ja Stephen King on puolestaan kertonut gootikan merkityksestä hänen tuotannolleen, josta vain pieni osa aiheuttaa minulle ns. kylmiä kauhun väristyksiä.

    Like

    1. Sanassa kauhuromantiikka se “romantiikka” viittaa genreen, jota edustavat Lordi Byron, Percy Bysshe Shelley ja Samuel Taylor Coleridge. Emily Brontë on varmasti saanut noilta vaikutteita.

      Kauhu (“horror”) tosiaan on aika epämääräinen termi, sehän tarkoittaa vain että teos on tai pyrkii olemaan pelottava! Ja no kyllähän Humisevassa harjussa tapahtuu kauheita!

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s